Syötyään ja juotuaan eräässä ruokapaikassa torin kulmassa kersantti ja hänen miehistönsä nousivat taas hevosien selkään, ja me jatkoimme matkaamme Leipzigiin.
Nyt en enää kuullut enkä nähnyt mitään, korvani humisivat, en erottanut ihmisiä enkä puita toisistaan ja sanoin-kuvaamaton jano vaivasi minua.
Moniaat haavoittuneista olivat jo pitkät ajat hourineet ja huutaneet; he puhuivat äidistään, yrittivät nousta hyppäämään vaunuista tielle. En tiedä, teinkö samoin, mutta heräsin kuin tuskallisesta unesta, kun kaksi miestä tarttui minua jalkoihin ja käsivarret vyötäisilläni kantoivat minut pimeän torin poikki. Tähdet tuikkivat taivaalla ja tulet loistivat suuresta talosta, joka mahtavana kuvastui taivasta vastaan. Se oli Hallen, Leipzigin esikaupungin sairaala.
Miehet nousivat ylös kiertoportaita. Ylhäällä astuivat he suunnattoman suureen saliin, jossa oli kolme salin toisesta päästä toiseen ulottuvaa sänkyriviä aivan lähetysten ja minut laskettiin yhdelle vuoteelle. Sitä kiroilemista, kirkunaa ja valitusta! Täällä oli satoja haavoittuneita kovassa kuumeessa. Akkunat olivat auki ja pienten lyhtyjen kynttilät liehuivat ilmanvedossa. Sairaanhoitajia ja lääkäreitä juoksi edestakaisin suurissa, kainalon alta sidotuissa esiliinoissa. Alla olevista saleista kuuluva kumea sorina, ihmisten juoksu portaissa, uudet tulokkaat, jotka ajoivat torin poikki, ajurien huudot, ruoskanläimäykset ja hevosten kavioiden kopse — minua huumasi ja pyörrytti moinen humu.
Kun minua riisuttiin tunsin ensi kerran niin sietämätöntä tuskaa hartiassani, ett'en voinut olla huutamatta. Samassa tuli lääkäri torumaan, kun minua ei pidelty kyllin varovasti. Muuta en muista siitä yöstä, sillä olin tiedottomuuden tilassa. Huusin Katria, herra Guldenia ja Kreetta-tätiä, niin kertoi minulle naapurini, muuan vanha, hevosväkeen kuuluva soturi, jota houreeni estivät nukkumasta.
Vasta seuraavana aamuna kello kahdeksan tienoissa, jolloin hartioitani ensi kerran sidottiin, näin selvemmin salin.
Herätessäni oli tusina lääkäreitä ääressäni. Lihavanpuoleinen herra, jota kutsuttiin parooniksi, irrotti siteeni. Apulaislääkäri seisoi vuoteen jalkopuolessa kädessä malja lämmintä vettä. Ylilääkäri tutki haavani, toiset olivat etukumarassa kuullakseen, mitä hän sanoisi. Hän puheli heidän kanssaan vähän aikaa, mutta muuta en kuullut, kuin että luoti oli mennyt ulos takaa. Huomasin hänen ymmärtävän asiansa, sillä kun preussiläiset olivat ampuneet ylöspäin yli puutarhanmuurin, oli luodinkin täytynyt mennä ylöspäin. Hän pesi itse haavan ja pani sen siteeseen tuokiossa, niin ettei hartiani voinut liikahtaa. Ja nyt oli kaikki kunnossa.
Minun oli paljon parempi olla kuin ennen. Kymmenen minuutin kuluttua tuli sairaanhoitajatar ja puki tottuneesti puhtaan paidan ylleni, se ei koskenut vähääkään.
Ylilääkäri oli jäänyt seisomaan viereisen vuoteen ääreen.
"Joko taas olet täällä, ukkoseni?"