Nyt saimme jo käyskennellä sairashuoneen takana olevassa suuressa puutarhassa, jossa kasvoi paljon vanhoja jalavia. Siellä istuimme penkeillä puiden varjossa tai kävelimme käytävillä niin kuin mitkäkin pomot harmaissa sotilaskaavuissamme, yömyssy päässä.
Oli ihana vuodenaika. Katseltavaksemme tarjoutui Parthajoki ja sen poppeleita kasvavat rannat. Joki purkaa vetensä kaarrellen pitkin sinisin mutkin vasemmalle, Elsteriin. Samalla taholla kasvaa laaja pyökkimetsä ja sen editse kulkee kolme neljä vaaleata maantietä, jotka poimuttelevat kokonaisten viljavainioiden, kaura- ja ohrapeltojen ja humalistojen halki, sanalla sanoen, kaikki oli niin kaunista kuin ajatella saattaa ja kauneinta oli silloin, kun kaikki nämä vainiot auringon kultaamina aaltoilivat tuulessa.
Kesäkuu oli helteinen ja ennusti hyvää vuodentuloa. Monasti katsellessani tuota kaunista maisemaa muistui mieleeni Pfalzburg, ja silloin purskahdin itkuun. Mutta Zimmer sanoi:
"Ihmettelenpä tosiaankin mitä hittoa sinä, Juuse, oikein itket? Olemmehan pelastuneet haavakuumeesta ja jalkamme ja kätemme olemme saaneet pitää, jota vastoin sadat muut ovat ne menettäneet, istumme kaikessa rauhassa penkillä puitten siimeksessä, saamme lihalientä, lihaa ja viiniä, saammepa vielä polttaakin, jos meillä vain on tupakkaa, etkä kuitenkaan ole tyytyväinen. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?"
Silloin kerroin hänelle rakastavani Katria, kerroin käynneistäni Quatre-Ventsissä, kerroin ihanista toiveistamme ja naimisaikeistamme, sanalla sanoen, kuvailin hänelle koko tuon onnellisen ajan, joka nyt oli vain paljas unelma. Hän kuunteli kertomustani poltellen piippuaan.
"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi, "surullista tämä kaikessa tapauksessa on. Ennen vuoden 1798 arvannostoa olin minäkin kihloissa erään tytön kanssa kotikylästä. Hänen nimensä oli Margareetta, ja minä rakastin häntä kuin silmäterääni. Olimme luvanneet pysyä toisillemme uskollisina, eikä päivääkään kulunut koko Zürichin sotaretkellä, etten olisi Margareettaa muistellut."
"Kun sitten ensi kerran pääsin lomalle ja lähdin kotiin, niin mitä kuulin? Että Margareetta oli jo kolme kuukautta sitten vihitty erään Passauf-nimisen suutarin kanssa kotikylästäni."
"Voit ymmärtää, Juuse, kuinka se koski minuun. Kaikki musteni silmissäni, olisin tahtonut lyödä sirpaleiksi kaikki ympärilläni ja saatuani tietää, että Passauf oli 'Kruununhirven' kapakassa, pyyhkäsin suoraa päätä sinne katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Tultuani sinne, tunsin hänet heti. Hän istui pöydän ääressä akkunan luona olutta juoden ja naureskellen neljän muun rentun kanssa. Menin heidän luokseen ja silloinkos hän rupesi elämöimään. Hän kirkui: 'Ei, mutta nähkääs, Kristian Zimmeriä! Mitä kuuluu, Kristian? Terveisiä paljon Margareetalta!' Ja samalla hän siristi silmiään. Sieppasin kipposen kouraani, sivalsin sillä häntä kalloon niin, että astia halkesi ja huusin: 'Passauf, anna hänelle tämä ja sano, että se on häälahjani.' Kaikki muut kävivät tietysti minuun käsiksi; löin paria kolmea heistä oluthaarikalla, sitten hyppäsin pöydälle, pistin jalat akkunasta ulos ja loikkasin alas torille."
"Mutta kun hyvin olin päässyt kotiini äidin luo, tuli poliisi ja vangitsi minut viranomaisten käskystä. Sidottuna panivat he minut rattaille ja veivät rykmenttiini Strassburgiin. Kuusi viikkoa sain istua putkassa ja olisinpa joutunut kaleeriorjaksi, ellemme silloin olisi menneet Rheinin yli ja marssineet Hohenlindeniin. Majuuri Courtaud sanoi minulle: 'Voit syystä kerskua osaavasi tähdätä paikalleen, mutta jos vielä toiste sivallat oluthaarikalla ihmisiä kalloon, ei sinun hyvin käy, sen sanon sinulle jo etukäteen. Kuka nyt sillälailla tappelee, senkin tappelupukari? Mitä me miekalla teemme, ellemme käytä sitä ja niitä sillä kunniaa kotonamme?' En osannut siihen mitään sanoa."
"Silloin lähti minusta naimahalu. Älä puhu minulle sotamiehestä, joka muistelee vaimoaan. Se on kurjinta kaikesta. Ota huomioos naineet kenraalit. Sotivatko he niinkuin ennen? Ei, he ajattelevat vain yhtä, sitä nimittäin, miten rikastuisivat ja saisivat elellä mukavasti kotona palatseissaan herttuattarien ja pienien herttuoiden seurassa. Iso-isäni, Yéri, metsänvartija sanoi aina, että hyvän metsäkoiran tulee olla laiha ja luulenpa, että sama on asianlaita kunnon kenraalien ja urhoollisten sotilaittenkin suhteen. Me emme milloinkaan saa muuta kuin vanhan, tavallisen ateriamme, mutta kenraalit lihoovat ja se on hyvien kotipäivällisten ansio."