Näitä puheli Zimmer sydämmellisellä vilpittömyydellään, mutta siitä eivät surulliset ajatukseni haihtuneet.
Heti, kun kykenin jalkeille, kiiruhdin kirjeellisesti ilmoittamaan herra Guldenille, että olin eräässä Leipzigin etukaupunkien sairaalassa parantelemassa lievästi haavoittunutta käsivarttani ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, sillä minä paranin päivä päivältä. Pyysin häntä näyttämään kirjeeni Katrille ja Kreetta-tädille, jotta se huojentaisi sitä levottomuutta, jota tämä kauhea sota heille tuotti. Sanoin hänelle myös, että suurin iloni olisi saada tietoja kotoa ja kaikilta rakkailtani.
Siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut rauhaa enää. Joka aamu odotin vastausta, ja kun sairaalassamme jaettiin pari-, kolmekymmentä kirjettä, joista minä en saanut ainoatakaan, oli sydämeni pakahtua. Menin ulos puutarhaan ja itkeskelin siellä ääneen. Siellä oli pimeä nurkka, jonne heitettiin rikkonaiset porsliinikappaleet, hyvin varjoisa paikka, josta pidin eniten siksi, etteivät sairaat koskaan tulleet sinne. Siellä istuin usein vanhalla, sammaltuneella penkillä unelmiini vaipuneena. Synkeitä ajatuksia ajelehti mielessäni, luulottelinpa vielä, että Katri oli hyljännyt minut Ja unhottanut lupauksensa ja ajattelin: Voi, jospa et olisikaan enää vironnut Kayassa! Silloin olisi nyt kaikki lopussa. Miksi eivät jättäneetkään minua oman onneni nojaan? Se olisi ollut parempi kuin näin kauheat kärsimykset.
Olin jo joutunut sellaiseen tilaan, etten olisi tahtonutkaan tulla enää terveeksi. Silloin kuulin eräänä aamuna monien muiden nimien joukossa huudettavan Juuse Berthaa. Ojensin vain käteni saamatta sanaakaan suustani ja minulle annettiin suuri kirje, jonka kuoressa oli monen monta postileimaa. Tunsin siinä herra Guldenin käsialan ja kalpenin.
"Kas vaan", naureskeli Zimmer, "tulipa se kuitenkin vihdoin viimein."
Minä en vastannut. Puin vaatteet ylleni, pistin kirjeen taskuuni ja menin puutarhaan, vanhaan, tavalliseen piilopaikkaani saadakseni lukea rauhassa.
Avattuani sen näin ihan ensiksi pari kolme pientä omenankukkaa, jotka otin heti käteeni ja sitte postiosotuksen, johon herra Gulden oli kirjoittanut muutaman sanan. Mutta mikä minua liikutti enemmän kuin kaikki muu yhteensä ja pani koko olentoni kiireestä kantapäähän vapisemaan, oli Katrin käsiala, jota katselin samein silmin, voimatta sitä lukea, sillä sydämeni pampatti liian rajusti.
Vihdoin rauhoituin kuitenkin senverran, että sain kirjeen verkalleen luetuksi. Silloin tällöin keskeytin lukuni hetkiseksi tullakseni oikein vakuutetuksi siitä, etten nähnyt unta, vaan että rakas Katrini todella oli minulle kirjoittanut.
Tämän kirjeen olen säilyttänyt, koska se niin sanoakseni pelasti henkeni, ja tässä se nyt on juuri sellaisena kuin sain sen 8 päivänä kesäkuuta vuonna 1813.
"Rakas Juuseni!