Kirjoitan tämän kirjeen, sanoakseni sinulle ennen kaikkea, että rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja etten milloinkaan tule pitämään kenestäkään muusta kuin ainoastaan sinusta.
Suurin suruni on se, että tiedän sinun haavoittuneena makaavan sairaalassa ja etten minä saa olla sinua hoitamassa. Se on suuri suru. Rekryyttien lähdöstä saakka ei meillä ole ollut rauhan rahtusta. Äiti suuttui minuun ja sanoi houkaksi, kun itkin yötä päivää, mutta hän itki itse juuri yhtä paljon istuessaan iltasin yksin takan ääressä. Sen kyllä kuulin ylhäältä ullakkokamaristani. Lopulta kohdisti hän kiukkunsa Pinacleen, kun ei enää uskaltanut käydä torilla, sillä Pinaclella oli vasara kopassaan.
Mutta suurin surumme, Juuse, oli se, kun saimme kuulla kerrottavan suuresta tappelusta, jossa tuhansia ja taas tuhansia oli kaatunut tantereelle. Tuskin tiesimme, vieläkö elimme vai olimmeko kuolleet, äiti juoksi joka aamu postiin, sillä minä en päässyt vuoteestani ylös. Vihdoinkin tuli kirjeesi. Nyt olen jo terveempi, sillä nyt voin jo itkeä ja kiitän Jumalaa, joka pelasti henkesi!
Kun muistelen, Juuse, kuinka onnellisia olimme ennen, kun sinä tulit joka sunnuntai ja me istuimme aivan hiljaa toistemme vieressä, emmekä ajatelleet mitään! Voi, me emme ymmärtäneet, kuinka onnellisia me olimme, emme tienneet, miten meille kävisi, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Kunhan sinä vaan tulisit terveeksi, että voisimme toivoa saavamme olla vielä kerran yhdessä niinkuin ennen!
Paljon puhutaan rauhasta, mutta meitä ovat niin monet onnettomuudet kohdanneet ja keisari Napoleon pitää niin paljon sodasta, ettei voi olla varma mistään.
Ainoa iloni on tieto siitä, ettei haavasi ole vaarallinen ja että vielä rakastat minua. Voi, Juuse, minäkään en osaa muuta sanoa, kuin että rakastan sinua ainiaan ja tiedän myös, että äitikin pitää sinusta kovin paljon.
Nyt tahtoo herra Gulden kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja minä lähetän sinulle siis tuhannet suukkoset. — Täällä ovat ilmat erittäin kauniit ja meille tulee varmaan hyvä vuosi. Suuri omenapuu puutarhassa on aivan valkoisenaan kukista, otan niistä muutamia ja panen ne koteloon, sittenkun herra Gulden on herjennyt kirjoittamasta. Ehkäpä me vielä Jumalan avulla kerran saamme haukata samasta omenasta. Hyvästi, hyvästi, oma, rakas Juuseni!"
Lukiessani tätä purskahdin itkuun, ja kun Zimmer tuli, sanoin hänelle:
"Istuhan tuohon penkille viereeni, niin luen sinulle, mitä kultaseni minulle kirjoittaa; saatpa sitte kuulla, onko hän Margareetan kaltainen."
"Odotahan, että ensin sytytän piippuni", vastasi hän. Painettuaan kannen piipun pesän päälle puheli hän: