"Olen kyllä, kunnioitettava herra."
"Tässä olisi jotain teille", sanoi postinkuljettaja ja antoi hänelle pienen käärön ja suuren kirjeen.
Zimmer joutui aivan ymmälleen, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen saanut kirjettä, ei edes kotoansakaan. Hän aukaisi käärön — siinä oli pieni kotelo — hän aukaisi kotelon: siinä välkkyili kunnialegionan risti. Hän kalpeni, silmänsä pimenivät ja hän tarttui portaitten kaidepuuhun, mutta sitte hän huusi: "Eläköön keisari" niin jylisevällä äänellä, että korkeissa käytävissä raikui kuin kirkossa.
Postinkuljettaja katseli häntä hymyillen:
"Oletteko tyytyväinen?" kysyi hän.
"Jaa, että olenko tyytyväinen! Olenpa toki, ja nyt ei enää puutu muuta kuin yksi asia."
"Ja mikä sitte?"
"Että saisimme luvan mennä kaupunkia katselemaan."
"Siinä asiassa tulee teidän puhutella ylilääkäriä."
Postinkuljettaja meni hymyillen portaita alas ja kun lääkärin käyntiaika lähestyi, menimme me käsi kädessä pyytämään lupaa ylilääkäriltä, vanhalta, harmaahapsiselta herralta, joka oli kuullut raikuvan eläköönhuudon ja joka nyt katseli meitä hiukan nyrpeän näköisenä.