"En tiedä, mikä noita ihmisiä tänään riivasi. Olimme heille jollakin lailla häiriöksi."
"Paljon mahdollista", vastasin minä, "he eivät mielestäni näyttäneet niin hyväntahtoisilta, kuin sinä olit heitä minulle kuvaillut."
"Eivät näyttäneetkään", myönsi hän. "Nykyajan nuoriso ei vedä vertoja niille ylioppilaille, joita minä tunsin ennen vanhaan. Voipa sanoa, että he melkein kaiken aikansa elivät kapakassa. He joivat kaksi- jopa kolmekymmentä olutlasia päivässä, enkä minä voinut kilpailla moisten pukarien kanssa. Heidän joukossaan oli noin viisi kuusi sellaista, joita kutsuttiin herroiksi, heillä oli jo harmaa parta ja he olivat oikein kunnianarvoisen näköisiä. Lauloimme Fanfan-la-Tulipeetä ja Roi Dagoberticia yhdessä, eivätkä ne nyt ole suorastaan valtiollisia lauluja. Nämä sitävastoin eivät koskaan vedä vertoja noille vanhoille ylioppilaille."
Mutta minä olen usein jälkeenpäin mietiskellyt, mitä näimme mainittuna päivänä ja olenpa vakuutettu siitä, että nämä ylioppilaat kuuluivat Hyveliittoon (Tugendbund).
Kun Zimmer ja minä tulimme takaisin sairaalaan syötyämme maukkaan päivällisen ja juotuamme kumpikin pullon hyvää, valkoista viiniä "Viinirypäle"-nimisessä ravintolassa Tillynkadun varrella, saimme tietää, että meidät vielä samana iltana muutettaisiin Rosenthalin kasarmiin. Se oli jonkunlainen väliaikainen olopaikka Lützenissä haavoittuneille, kun he alkoivat parantua. Siellä elettiin kuten ainakin karnisonipaikalla, aamu- ja iltahuudot toimitettiin ja sillävälin sai kukin olla vapaudessaan. Joka kolmas päivä kävi ylilääkäri kierroksellaan ja kun sitte oli tultu täysin terveeksi, komennettiin kukin lähtöön ja käskettiin yhtymään osastoonsa.
Jokainen voi mielessään kuvitella tilaamme sellaisessa kaupungissa, kuin Leipzig on. Meitä oli noin tuhannen viisisataa köyhää raukkaa, yllä harmaat lyyjynappiset kaavut, päässä muodottomat kukkaisastioitten näköiset päähineet, jalassa alituisesta marssimisesta lopen kuluneet kenkärajat, olimme kalpeita, nääntyneitä, useimmat ilman kruunun kolikkoa. Emme juuri hääviltä näyttäneet näiden ylioppilaiden, näiden rehellisten poroporvareitten, näiden nuorten, naurunhaluisten naisten rinnalla, jotka kunniastamme huolimatta näyttivät pitävän meitä kerjäläisinä.
Kaikki toverini kauniit kuvaukset tekivät tilani sitäkin synkemmäksi.
Oli kyllä totta, että meitä entiseen aikaan oli hyvin kohdeltu, mutta ranskalaiset soturit eivät aina olleet käyttäytyneet arvollisesti niitä kohtaan, jotka olivat olleet heille kuin veljiä, ja nyt suljettiin heiltä ovet. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin käyskennellä aamusta iltaan katselemassa toreja ja kirkkoja ja silmäillä akkunoista ruokatavarakauppoihin, jotka siinä kaupungissa ovat erittäin hyvin varustettuja kauppaliikkeitä.
Koetimme kuluttaa aikaamme niin hauskasti kuin mahdollista. Vanhemmat pelasivat Mustaa Pekkaa ja nuoremmat löivät "viittä lehteä". Leikimme myös "kissaa ja hiirtä" kasarmin ulkopuolella. Palikka kiinnitetään lujasti maahan ja siihen on sidottu kaksi nuoraa; hiiri pitää toisesta nuorasta kiinni ja kissa toisesta. Kummallakin on side silmillä. Kissalla kapula kädessä ja se koettaa saada hiirtä kiinni, joka korvat hörössä väistelee kissaa. Niin kiertelevät ja kaartelevat he varpaillaan ja huvittavat katselijoita sukkelilla tempuillaan.
Zimmer kertoi, että saksalaiset ennen vanhaan tulivat oikein joukolla katselemaan tätä leikkiä ja että heidän naurunsa kuului neljännes peninkulman päähän, kun kissan kalikka osui hiireen. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Ihmiset menivät ohitse päätään kääntämättä ja turhaa oli yrittää herättää heidän huomiotaan.