Niiden kuuden viikon aikana, jotka viivyimme Rosenthalin kasarmissa, kuljeskelimme Zimmer ja minä usein kaupungin ympäristöllä saadaksemme ajan kulumaan. Menimme Ranstadt nimisen esikaupungin kautta Lützenin tietä aina Lindenauiin saakka. Kaikkialla näimme siltoja, lampia ja pieniä, metsäisiä saaria. Söimme sianlihaomelettia "Karppi" nimisessä ravintolassa ja joimme päälle pullon valkoista viiniä. Nyt ei enää uskottu mitään velaksi kuten Jenan tappelun jälkeen. Luulenpa, että isäntämme olisi kiskonut meiltä kernaasti kaksin- tai kolmenkertaiset hinnat saksalaisen isänmaansa kunniaksi, ellei toverini olisi tiennyt hintoja yhtä tarkoin kuin kuka saksilainen tahansa.
Illalla, kun aurinko vaipui Elsterin ja Pleissen kaisliston taa, palasimme kaupunkiin kuunnellen lammikoissa elävien miljardien sammakoiden surunvoittoista kurnutusta.
Toisinaan seisoimme hiljaa ja nojasimme käsivarret ristissä jonkun sillan kaidepuuhun ja katselimme Leipzigin vanhoja valleja, sen kirkkoja, sen huonoja hökkeleitä ja sen linnaa Pleissenburgia, näitä kaikkia ilta-auringon kimmeltävässä rusohohteessa. Katselimme myös Elsterin ja Pleissejoen tuhansia haaroja, jotka luikersivat tiheänä verkkona lukuisain pikku saarien lomitse, ja vesi välkkyili kuin kulta. Se oli meistä ihana näky.
Mutta, jos olisimme voineet aavistaa, että kerran menisimme näiden samojen siltojen yli vihollisten kanuunain paukkuessa jouduttuamme häviölle hirveimmässä ja verisimmässä tappelussa ja että kokonaiset rykmentit hukkuisivat tuohon veteen, joka nyt ilahutti silmiämme, luulen, että tämä näky olisi tehnyt meidät sangen murheellisiksi.
Toisinaan seurasimme Pleissen rantoja aina Mark-Kleebergiin saakka. Sinne oli koko pitkä matka ja vainioilla oli kaikkialla runsaasti eloa, jota suurella kiireellä korjattiin. Korkeitten elokuormien päällä istuvat ihmiset eivät näyttäneet meitä huomaavan. Zimmer siitä aina suuttui, mutta minä hillitsin häntä ja sanoin, että nuo hulttiot odottivat vaan kelvollista aihetta hyökätäkseen kimppuumme, ja että meitä muutenkin oli käsketty käyttäytymään siivosti paikkakuntalaisia kohtaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "mutta voi heitä, jos sota kerran suuntaa kulkunsa näille seuduille. Me olemme tehneet heille ylen paljon hyvää — — — — ja nyt kohtelevat he meitä näin!"
Mutta mikä vielä selvemmin osoitti, kuinka ilkimielistä kansa oli meitä kohtaan, oli tapahtuma, joka yllätti meidät heti seuraavana päivänä, kun aselepo oli päättynyt. Mainittuna päivänä kello yhdentoista tienoissa aioimme mennä uimaan Elsteriin. Kun jo olimme riisuutuneet, näki Zimmer erään talonpojan, joka tulla tallusteli Konnewitzin tietä pitkin.
"Kuulehan, toveri", huusi Zimmer, "ei suinkaan tästä ole vaarallista mennä uimaan?"
"Ei ollenkaan, menkää huoleti vaan", vastasi talonpoika, "se on mainio uimapaikka."
Zimmer hyppäsi jokeen pahaa aavistamatta ja vaipui viidentoista jalan syvyyteen. Hän oli oivallinen uimari, mutta hänen vasen käsivartensa oli vielä heikko. Voimakas virta vei hänet muassaan ennenkuin hän ennätti tarttua piilipuiden oksiin, jotka riippuivat alhaalla lähellä vedenpintaa. Jos hän ei etäämpänä olisi sattunut jonkunmoiseen kahlauspaikkaan, jossa hän sai tukevan jalansijan, olisi hän vajonnut mutaan, eikä olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt ylös.