Talonpoika oli jäänyt tielle katsomaan, kuinka Zimmerin kävisi. Kiukku kiehui suonissani ja minä heristin miehelle nyrkkiäni pukiessani ylleni niin joutuin kuin suinkin, mutta talonpoika nauroi vaan ja harppasi tiehensä pitkin askelin.
Zimmer oli oikein vimmastunut, hän olisi tahtonut mennä Konnewitziin saadakseen tuon konnan käsiinsä; mutta se oli, ikävä kyllä, mahdotonta. Mitenkä olisi voinut löytää miestä, joka piileskelee kylässä, missä on noin kolme-, neljäsataa taloa? Ja mitäpä me olisimme hänelle mahtaneet, vaikka olisimme hänet löytäneetkin?
Menimme vihdoin uudelleen uimaan semmoiseen paikkaan, jossa jalka hyvin ulottui pohjaan, ja kylmä vesi lauhdutti vihaamme.
Paluumatkalla Leipzigiin ei Zimmer puhunut muusta kuin kostosta.
"Koko paikkakunta on meitä vastaan", sanoi hän, "porvarit näyttävät meille nyreää naamaa, naiset kääntävät meille selkänsä, talonpojat tahtoisivat hukuttaa meidät, eivätkä ravintoloitsijat usko meille mitään velaksi, meille, jotka olemme kukistaneet heidät pari kolme kertaa! Ja tämä kaikki johtuu vain meidän liiallisesta hyvyydestämme: meidän olisi pitänyt näyttää heille, että me olemme heidän herrojaan! Me olemme antaneet saksalaisille kuninkaita ja prinssejä, olemmepa vielä nimittäneet herttuoita, kreivejä ja parooneja sekä antaneet heille kyliensä mukaisia nimiä, me olemme hankkineet heille kunnianosotuksia, ja tämä on kiitos kaikesta!
"Sensijaan, että meitä käsketään käyttäytymään siivosti kansaa kohtaan, pitäisi meille suotaman täysi vapaus heihin nähden ja silloin muuttuisivat kaikki nuo roistot kokonaan toisiksi, he olisivat yhtä ystävällisiä kuin vuonna 1806. Pakko on kaikki kaikessa. Väkisin tehdään meistä rekryyttejä, sillä ellei meitä pakotettaisi, jäisimme kaikki kotiin. Rekryyteistä tehdään väkisin sotamiehiä siten, että heille opetetaan sotakuria. Ja väkisin pannaan sotamiehet tappeluissa voittamaan. Ja silloin antavat ihmiset sotamiehelle kaikkea, mitä hän haluaa. Ja se on pakon ansio. He pystyttävät kunniaportteja meille ja kutsuvat meitä sankareiksi sentähden, että he pelkäävät. Niin se juuri on!"
"Mutta keisari on liiaksi hyväntahtoinen. Ellei hän olisi liiaksi hyvä, en tänäänkään olisi ollut hukkumaisillani. Jo minun univormuni näkeminen olisi pannut tuon talonpojan pelkäämään ja estänyt häntä valehtelemasta."
Näin puheli Zimmer ja minä muistan sen vieläkin varsin hyvin; se oli elokuun 12 päivänä vuonna 1813.
Kun tulimme takaisin Leipzigiin, näimme ilon säteilevän kaikkien kasvoista. He eivät sitä ilmaisseet sanoillaan ja puheillaan, mutta kun porvarit tapasivat toisensa kaduilla, pysähtyivät he ja puristelivat toistensa käsiä; naiset käyskentelivät kaduilla ja kävivät toisiaan tervehtimässä, jonkunlainen sisäinen tyydytys loisti yksin piikojen, renkien vieläpä köyhimpienkin työntekijäin kasvoista.
Zimmer sanoi: