"Näyttääpä melkein siltä kuin saksalaiset olisivat iloissaan."
"Siltä näyttää ja ilonsa on kait kauniin ilman ja elonkorjuun aiheuttama."
Ilma oli todellakin ihana. Mutta kun tulimme Rosenthalin kasarmille, näimme upseeriemme seisovan suurella portilla puhellen keskenään innokkaasti. Vartiat kuuntelivat keskustelua ja ohikulkijat lähentelivät myös saadakseen keskustelusta osansa hekin. Saimme tietää, että neuvottelut Pragissa olivat keskeytyneet, ja että itävaltalaisetkin olivat julistaneet sodan meitä vastaan, joten vihollisten joukko lisääntyi 200000 miehellä.
Olen sittemmin tullut tietämään, että meitä silloin oli 300000 miestä 520000 vihollista vastassa, ja että vihollistemme joukossa oli kaksi entistä ranskalaista kenraalia, nimittäin Moreau ja Bernadotte. Sen on kuka tahansa myöhemmin saattanut lukea kirjoista, mutta me emme sitä silloin vielä tietäneet ja me olimme varmat voitostamme, sillä emmehän olleet silloin vielä kertaakaan hävinneet tappelussa. Yrmeistä katseista emme olleet millämmekään. Porvareista ja talonpojista ei välitetä sodan aikana; heiltä ei vaadita muuta kuin rahaa ja ruokatavaroita, joita he aina jakelevat, hyvin tietäen, että pienimmästäkin vastustuksesta viedään heiltä heidän ainoa penninsäkin.
Seuraavana päivänä oli kenraalitarkastus ja 1200 jotakuinkin toipunutta haavoittunutta Lützenin tappelusta määrättiin lähtemään joukkoonsa. He lähtivät komppanioittain aseineen ja tavaroineen. Toiset suuntasivat kulkunsa Astenburgiin pitkin Elsterin jokivartta, toiset taas Wurtzeniin enemmän vasemmalle. Zimmerinkin piti päästä mukaan omasta pyynnöstään. Saatoin häntä kappaleen matkaa portilta ja niin sanoimme toisillemme liikutettuina jäähyväiset. Minä jäin kasarmiin, sillä käsivarteni oli vielä liian heikko.
Meitä oli ainoastaan 5 — 600, siihen luettuna joukko miekkailu- ja tanssimestareita, sillä heitä riittää kyllä hyvin jokapaikkaan. Minulla ei ollut erityistä halua päästä heidän tuttavakseen, enkä voinut muulla itseäni lohduttaa kuin muistelemalla Katria ja toisinaan entisiä tovereitani Klipfeliä ja Zébédétä, joista en milloinkaan kuullut sanaakaan.
Se oli synkkää elämää, ihmiset katsoivat meihin nyrpeästi. He eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä he tiesivät, että Ranskan armeija oli neljän päivän marssimismatkan päässä sieltä, ja että Blücher ja Schwarzenberg olivat paljon kauempana. Muuten he kyllä olisivat repineet silmät päästämme!
Eräänä iltana oli sellainen huhu liikkeellä, että olimme voittaneet suuressa tappelussa Dresdenin luona. Kauhu valtasi kaikkien mielet ja kaupunkilaiset pysyttelivät kotonaan jok'ikinen. Minä menin lukemaan sanomalehtiä "Viinirypäleen" ravintolaan Tillyn kadun varrella. Ranskalaisia sanomalehtiä oli pöydällä. Ei kukaan ollut niitä avannut.
Mutta seuraavalla viikolla syyskuun alussa näin ihmisten ilmeissä saman muutoksen kuin sinä päivänä, jona itävaltalaiset olivat julistaneet meitä vastaan sodan. Ajattelin, että meillä oli mahtanut olla vastoinkäymisiä ja kuulin myöhemmin, että se olikin totta. Pariisin lehdet eivät kertoneet siitä mitään.
Elokuun loppupuolelta alkaen oli ollut sateista. Vettä tuli virtanaan. En poistunut enää kasarmista. Usein istuessani sänkyni laidalla ja katsellessani akkunastani Elsteriä, joka oikein kiehui rankkasateessa ja nähdessäni puiden pienillä saarilla kumartelevan ja huojuvan myrskytuulessa ajattelin: "Voi soturi parat! Toveri raukkani! Mitähän te nytkin teette? Missä lienette? Ehkäpä maantiellä tai keskellä taistelutannerta!"