Ja vaikkakin minun oli ikävä, olin kuitenkin mielestäni vähemmän surkuteltava kuin he. Mutta eräänä päivänä tuli vanha lääkärimme Tardieu kierrokselleen ja sanoi minulle:
"Käsivartenne on nyt terve. Nostakaa tätä — kas niin, se on hyvä."
Seuraavana päivänä rummutuksen jälkeen annettiin minun mennä erääseen huoneeseen, jossa oli sota-asuun kuuluvia vaatekappaleita, reppuja, patroonataskuja ja jalkineita lukematon joukko. Minulle annettiin kivääri, kaksi kartuusia patrooneja ja määräys marssia seitsemänteen rykmenttiin Gauernitziin Elben varrelle. Tämä tapahtui lokakuun ensimmäisenä päivänä. Meitä lähti noin kahdestatoista viiteentoista mieheen matkalle. Johtamassa oli eräs furiri 27:stä rykmentistä nimeltä oli Poitevin.
Matkan varrella erosi meistä milloin yksi milloin toinen mennäkseen joukkoonsa. Mutta Poitevin, neljä jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä ja minä kuljimme yhdessä aina Gauernitzin kylään saakka.
XVII.
Marssimme Lützeniin vievää maantietä myöten kivääri hihnalla sidottuna selkään, nuttu ylös käännettynä, selkä kumarassa repun painosta ja korvat lupassa, kuten arvata saattoi. Vettä satoi virtanaan, sitä valui päähineistä maahan, tuuli ravisteli poppeleita, joiden keltaiset lehdet lentelivät ympärillämme talvea ennustaen. Tätä menoa kesti tuntimääriä.
Tuon tuostakin sivuutimme kyliä vajoineen, lantakasoineen ja aidoitettuine puutarhoineen. Naiset seisoivat hikisissä akkunoissaan kurkistamassa kun menimme ohitse. Koira haukahti ja muudan mies, joka seisoi ovensa edustalla halkoja hakkaamassa kääntyi katsomaan jälkeemme ja me marssimme yhä edelleen ylt'yleensä loassa. Kylän toisessa päässä näimme taas maantien jatkuvan loppumattomiin, harmaiden pilvien laahustavan autioiden ketojen yläpuolella ja nälkäisten variksien surunvoittoisesti rääkyen verkalleen lentävän tiehensä.
Ei mikään ole niin synkeää kuin tuollainen maisema, etenkin kun ajattelee, että talvi on tulossa, ja että piakkoin on maattava taivasalla, lumi vuoteenaan. Ei kukaan muu hiiskunut sanaakaan paitsi furiri Poitevin. Hän oli vanha sotapukari, keltainen ja ryppyinen. Hänen poskensa olivat kuopallaan, nenä punoitti ja viikset olivat kyynärän mittaiset; hän näytti oikean juomarin perikuvalta. Hän puhui ronskeaa kasarmikieltä, höystyttäen puhettaan rumilla kompasanoilla ja kun rankkasade yltyi huudahti hän omituisesti nauraen: "Kas niin, Poitevin, tästä opit viheltämään!" Juopottelija vanhus oli huomannut, että minulla oli taskussani muutamia rahakolikoita; hän pysyttelihe lähelläni ja sanoi: "Kuulkaahan, nuori mies, jos reppu teitä rasittaa, niin antakaa se minulle". Mutta minä kiitin kunniasta.
Vaikken viihtynytkään sellaisen miehen parissa, joka alinomaa vainuili kapakoita, milloin vain saavuimme johonkin kylään ja joka sanoi: "Pieni ryyppy tekisi hyvää tässä ilmassa" … en voinut olla tarjoomatta hänelle silloin tällöin pientä naukkua ja sentähden oli hän alati kintereilläni.
Lähestyimme Wurtzeniä ja vettä tuli kuin kaatamalla; silloin huudahti furiri jo varmaan kahdennenkymmenennen kerran: