"Hehei, Poitevin, tällaista on elämä — — — tästä opit viheltämään!"
"Mitä ihmettä tuolla sananparrella tarkoitatte, furiiri?" kysyin minä. "Ihmettelenpä, kuinka sade voi opettaa teitä viheltämään?"
"Ei se mikään sananparsi ole, poikaseni, se on vain lause, jota joskus huvikseni muistelen."
Hetkisen kuluttua hän virkkoi:
"Nähkääs, seikka on semmoinen, että vuonna 1806, jolloin olin Rouen'issa opiskelemassa, keskeytin erään kappaleen näyttelemisen viheltämällä. Siinä oli viheltämässä suuri joukko muitakin nuoria miehiä. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat ja tömistivät, lopuksi ruvettiin tappelemaan ja poliisi pisti meitä putkaan tusinoittain. Kun keisarille sitte kerrottiin tästä, sanoi hän: 'Koska he niin mielellään tappelevat, voi heidät liittää sotaväkeen. Silloin pääsevät he lempityöhönsä!' Ja niin meidän sitte tietysti kävi. Eikä kukaan uskaltanut vastustella, eivät edes vanhemmatkaan."
"Olitte siis asevelvollinen?" kyselin minä.
"En ollut, sillä isäni oli ostanut minulle sijaisen. Keisari laski vain leikkiä — — sellaista leikkiä, jota ei hevillä unohda. Noin parisen kolmekymmentä on meistä kuollut kurjuuteen. Toisista taas on tullut juopottelijoita sen sijaan, että olisivat arvokkaasti palvelleet isänmaatansa lääkärinä, tuomarina tai asianajajana. Sitähän voi kutsua sukkelaksi leikinlaskuksi."
Hän ratkesi nauramaan ja vilkuili minuun. Hänen kertomuksensa teki minut miettiväiseksi, ja minä tarjosin mies-rukalle vielä pari kolme kertaa ryypyn ennenkuin saavuimme Gauernitziin.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä, kun lähestyimme Risa nimistä kylää, huomasimme vasemmalla puolellamme myllyn ja pienen puusillan. Menimme oikotietä ja olimme ainoastaan noin parin sadan askeleen päässä myllystä, kun kuulimme äänekästä kirkunaa. Kaksi naista, toinen hyvin vanha, toinen vähän nuorempi, tuli juosten erään puutarhan poikki retuuttaen muassaan muutamia lapsia. He suuntasivat kulkunsa suoraan tienvieressä olevalle pienelle, metsäiselle mäennyppylälle. Melkein samassa näimme muutamia meikäläisiä sotamiehiä tulevan ulos myllystä säkit selässä, toisia nousi kellarista kantaen viinitynnyreitä, jotka he kiiruusti kuormittivat sulkuluukun lähettyvillä oleville rattaille, toiset taas taluttivat hevosia ja lehmiä tallista. Oven edustalla seisoi ukko rahjus huitoen käsillään vimmatusti viiden kuuden veijarin hääriessä myllärin ympärillä, joka oli kovin kalpea ja säikähdyksestä ymmällään.
Kaiken tämän: myllyn, sulkuluukun, rikotut akkunaruudut, pakenevat naiset, meikäläiset sotamiehet liputtomat lakit päässä ja heidän roistomaiset naamansa, ukon, joka heitä sadattelee, ja lehmät, jotka päätään nykien koettavat päästä taluttajistaan, saaden takaapäin toisilta roistoilta painetin pistoja — — — kaiken tämän näen vielä selvästi edessäni.