Kello kymmenen tienoissa illalla huomasimme vartiotulia pimeällä mäellä Gauernitzin kylän oikealla puolella ja vanhan linnan, jonka muutamista akkunoista tulet tuikkivat. Kauvempana kedolla näkyi useita nuotiovalkeita.
Yö oli kirkas. Rankkasateen jälkeen oli taivas selkeä. Kun lähestyimme vartiotulia huudettiin meille:
"Wer da?"
"Ranska!" vastasi furiri.
Sydämeni sykki rajusti, kun ajattelin, että muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä vanhat toverini, jos he vielä olivat elossa.
Joukko vartioväestöä lähestyi jo jonkunmoisesta vajasta aivan kylän reunasta ottamaan meistä selvää. He tulivat luoksemme. Vahtipäällikkö, vanha, harmaahapsinen luutnantti käsivarsi siteessä päällystakin alla, kysyi meiltä, mistä tulimme, minne menimme ja olimmeko tavanneet kasakka-osastoja matkan varrella. Furiri vastasi puolestamme kaikkiin kysymyksiin. Upseeri ilmoitti meille silloin, että Souhamin divisioona oli jo aamulla lähtenyt Gauernitzista; hän käski meitä seuraamaan itseään, että hän saisi silmäillä papereitamme. Niin hiljaa kuin suinkin hiivimme tulien ohi, joiden ääressä noin parisenkymmentä sotamiestä nukkui, kuivuneen lian peitossa; ei yksikään liikahtanut paikaltaan.
Tulimme vajaan. Siinä oli vanha tiili-uuni, yläpuolella pylväiden varassa suppilon muotoinen katto kuuden, seitsemän jalan korkeudella maasta. Siellä oli suuret halkovarastot. Sisällä tuntui oikein lämpöiseltä. Uuniin oli viritetty valkea ja poltetun saven haju tulvehti ulos. Huone oli täynnä sotamiehiä, jotka seinään nojaten nukkuivat seisoaltaan takkavalkean loisteessa. Kiväärit olivat pystyssä pylväiden nojassa. Olen vieläkin näkevinäni kaiken tämän edessäni, tunnen suloisen lämpimän virtaavan jäseniini, näen toverini höyryävine vaatteineen odottavan, että upseeri saisi heidän marssimiskäskykirjeensä lukeneeksi punertavan loimun valossa. Ainoastaan muuan vanha, kuiva, ruskeaksi ahavoitunut sotamies oli hereillä; hän istui jalat ristissä allaan ja paikkaili kenkärajaansa naskalilla ja havaslangalla.
Upseeri antoi minulle marssimiskäskykirjeeni ja sanoi:
"Saavutatte pataljoonanne huomenna, noin kahden liuen päässä täältä lähellä Torgauta."
Vanha soturi katseli minua, laski kätensä maahan, ja osoitti minulle, että siellä vielä oli tilaa ja minä istuuduin hänen viereensä. Aukaisin reppuni ja vedin jalkaani puhtaat sukat ja Leipzigistä saamani kengät. Se tuntui suloiselta.