"Neljä kuukautta sairaalassa", sanoi hän. "Mikä onni! Minä tulen Espanjasta, minä. Olin luulotellut tapaavani keisarilliset samallaisina kuin olivat vuonna 1807 — — — lampaita — — — oikeita pieniä lampaita. Mutta, mitä vielä, sanon minä, he ovat julmempia kuin rosvot. Ja yhä julmemmiksi he tulevat!"
Hän puheli tätä puoliääneen ottamatta huomioon minua ja veteli havaslankansa päitä aivan kuin suutari konsanaan huulet tiukasti yhteen puristettuina. Silloin tällöin koetteli hän kenkää tunnustellakseen, hankasiko sauma hänen jalkaansa. Vihdoin pisti hän naskalin reppuun, pani kengän jalkaansa ja oikaisihe olkikuvolle maata.
Olin niin väsynyt, etten mitenkään tahtonut saada unen päästä kiinni, mutta nukahdin kuitenkin tunnin kuluttua raskaaseen uneen.
Seuraavana päivänä läksin taas matkaan furiri Poitevinin ja kolmen muun sotamiehen keralla, jotka olivat Souhamin divisioonasta. Ensin kuljimme mutkaisen Elbe virran vartta noudattavaa tietä. Sataa tihuutti hiljalleen; tuuli, joka työntyi pitkin jokea pärskytti vaahtoa aina maantielle saakka.
Olimme marssineet noin tunnin verran, kun furiiri sanoi: "Korvat auki!"
Hän oli pysähtynyt ja haisteli ilmaa kuin jahtikoira, joka vainuaa jotain. Kuuntelimme kaikki, mutta emme kuulleet mitään, sillä aallot pauhaten hyrskyivät rantaa vastaan ja tuuli suhisi puissa. Mutta Poitevinin kuulo oli tarkistuneempi kuin meidän.
"Tuolla ammutaan", hän sanoi viitaten oikealla kädellä olevaan metsään. "Vihollinen on ehkä lähelläkin; meidän täytyy järjestää niin, ettemme juokse suoraan sen kitaan. Viisainta on mennä metsään ja samota aivan ääneti sen poikki. Metsän toisessa laidassa saanemme sitte nähdä, mitä on tekeillä. Jos siellä on preussiläisiä tai venäläisiä, palaamme takaisin heidän huomaamattaan. Jos siellä on ranskalaisia, jatkamme matkaamme."
Kaikki olivat sitä mieltä, että furiri oli oikeassa, ja minä ihailin hiljaisesti vanhan juopottelijan viisautta. Menimme metsän pimentolaan, Poitevin edellä ja me perässä, kiväärit ladattuina. Kuljimme niin hiljaa kuin suinkin ja aina sadan askeleen päässä seisahduimme kuuntelemaan. Laukaukset kuuluivat yhä lähempää ja metsä kaikui vastaan. Furiri virkkoi:
"Ne ovat hajajoukkoja, jotka vakoilevat erästä ratsuväkijoukkoa, sillä toiset eivät laukaise vastaan."
Se olikin totta. Kymmenen minuutin kuluttua näimme puiden lomitse pataljoonan ranskalaista jalkaväkeä, joka keitti ruokaansa. Kaukana harmaalla kentällä oli muutamia kasakkaplutonoita matkalla kylästä toiseen. Muutamat metsän laidassa vartioivat miehet ampuivat niitä, vaikkakin ne näyttivät olevan ampumarajan ulkopuolella.