"Niin, nyt olette omienne parissa, nuori mies", sanoi Poitevin ystävällisesti hymyillen.
Hänellä mahtoi olla mainion tarkat silmät, koska hän saattoi erottaa rykmentin numeron niin pitkän matkan päästä. Vaikka kuinka olisin tähystellyt, en nähnyt muuta, kuin muutamia risaisia raukkoja, jotka olivat niin nääntyneitä ja nälkiintyneitä, että nenä oli käynyt teräväksi ja korvat törröttivät suurina, kun posket olivat niin kuopallaan. Heidän nuttunsa olivat niin väljät, että selässä ja kainalossa oli suuria laskoksia. Noin kurjia haamuja olisi neljäkin yhteen nuttuun mahtunut. En voi puhuakaan heidän likaisuudestaan, se oli kerrassaan iljettävää.
Sinä päivänä sain tietää, miksi saksalaiset näyttivät olevan niin mielissään aina Dresdenissä saamastamme voitosta saakka.
Suuntasimme kulkumme kahden pienen teltan luo, joiden ympäristöllä kolme, neljä hevosta käyskenteli laitumella syömässä niukkaa ruohoa. Siellä näin eversti Lorainin, joka kolmannen pataljoonan keralla oli seisonut Elben vasemmalla rannalla. Hän oli pitkä, laiha, ruskeaviiksinen mies ja näytti jotensakin tuimalta. Hän rypisti kulmakarvojaan, kun hän näki meidän tulevan, ja kun näytin hänelle marssimiskäskykirjettäni, sanoi hän vaan:
"Menkää ja liittykää komppaniaanne."
Lähdin siinä luulossa, että kyllä hyvin tuntisin ainakin muutamia entisistä tovereistani, mutta Lützenin tappelun jälkeen oli komppania sulanut komppaniaan, rykmentti rykmenttiin, divisioona divisioonaan, niin että kun tulin mäen juurelle, jossa krinatyörit olivat, en tuntenut heistä ainoatakaan. Kun miehet näkivät minun lähestyvän, vilkasivat he minuun noin salavihkaa ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Pitäisköhän tuonkin saada osansa keitosta? Odotahan, ystäväni, onko sulla repussasi mitään pataan pantavaa."
En kehdannut kysyä, missä komppaniani oli. Muuan kyhmyinen sotavanhus, jonka nenä oli pitkä ja käyrä kuin kotkan nokka, jonka kulunut univormu riippui kuin säkki leveillä hartioilla, katsahti nyt ylös ja näki minut ja sanoi aivan levollisella äänellä:
"Ei, mutta kas, oletko se sinä Juuse? Luulin sinun jo maanneen maassa neljä kuukautta."
Tunsin taas vanhan Sepeteus ystäväni. Minut nähdessään hän varmaan tuli liikutetuksi, sillä hän puristi kättäni nousematta seisomaan ja huudahti:
"Klipfel! Juuse on täällä!"