Toinen sotamies, joka istui seuraavan padan ääressä käänsi päätään ja sanoi:
"Kas, sinäkö se olet Juuse. Vai niin, ettet sinä olekaan kuollut!"
Ne olivat ainoat tervetuliaishuudahdukset minulle. Kurjuus oli tehnyt heidät niin itsekkäiksi, etteivät ajatelleet enää muuta kuin omaa nahkaansa. Sepeteus oli kuitenkin pohjaltaan hyväsydäminen. Hän kehoitti minua istuutumaan patansa ääreen, katsahti toisiin tuolla tutunomaisella, kunnioitusta herättävällä tavallaan ja tarjosi minulle lusikkansa, jonka hän oli pistänyt nuttunsa napinläpeen. Mutta minä kiitin vaan, sillä olinpa ollut siksi ajattelevainen, että olin käväissyt ruokatavarakauppiaan luona Risassa ja pistänyt siellä reppuuni tusinan prinssimakkaroita ja suuren leivän sekä paloviinapullon. Aukaisin siis reppuni, otin makkarat esiin ja annoin kaksi Sepeteukselle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Aioin tarjota myös tovereille, mutta arvaten aikeeni, laski hän kätensä käsivarrelleni merkitseväisen näköisenä ja sanoi:
"Se, mikä kelpaa syödä, kelpaa myös säästää!" Hän vetäytyi nyt pois toveripiiristä, ja me söimme ja ryyppäsimme; toiset vilkuilivat meihin, mutta eivät puhuneet mitään. Klipfel, joka tunsi sipulin hajun nenäänsä, käänsi päätään ja huudahti:
"Juuse hoi, tulehan syömään padastamme. Ovathan toverit toki tovereita!"
"Hyvä vaan", vastasi Sepeteus, "mutta minulle ovat prinssimakkarat parhaimmat toverit; ne ovat aina saapuvilla, kun niitä parhaiten tarvitsee." Sitte sulki hän itse reppuni ja sanoi: "Säästä nämä, Juuse! Näin hyvää ateriaa en ole syönyt kokonaiseen kuukauteen. Ole huoleti, ei kukaan näitä sinulta riistä."
Puolen tunnin kuluttua rummutettiin lähtöön, hajajoukot palasivat ja kersantti Pinto, joka oli heidän joukossaan, tunsi minut.
"Vai niin", sanoi hän, "olette siis pelastanut nahkanne; se ilahuttaa minua. Mutta te tulette onnettomana hetkenä. Sota käy huonosti, kovin huonosti", sanoi hän ravistaen päätään.
Everstit ja pataljoonainpäälliköt nousivat hevostensa selkään, ja sitte lähdettiin. Kasakat etenivät etenemistään, ja me saimme kantaa kiväärejämme, miten halusimme. Sepeteus asteli rinnallani ja kertoi minulle, mitä oli tapahtunut sitte Lützenin tappelun: ensiksi suurista voitoista Bautzenin ja Wurtzenin luona, peräytyvän vihollisen reippaasta takaa-ajamisesta ja ilosta, joka valtasi mielet kun päästiin Berliniin. Sitte aselevosta, jolloin oltiin kauppaloihin majoitettuina ja vihdoin Espanjasta saapuneista sotavanhuksista. Ne olivat peloittavia miehiä, rosvoamiseen tottuneita, jotka nyt opettivat nuoria elämään väestön kustannuksella.
Onnettomuudeksi olivat aselevon jälkeen kaikki liittyneet yhteen meitä vastustamaan. Kansa inhosi meitä, meidän takanamme revittiin sillat rikki, meidän pienimmätkin liikkeemme ilmoitettiin preussiläisille, venäläisille ja toisillekin, ja joka kerta kun onnettomuus meitä kohtasi, tehtiin — sensijaan, että meitä olisi autettu — meille kaikkea mahdollista kiusaa, mitä ajatella saattaa, jotta olisimme joutuneet vielä pahempaan pinteeseen. Kaiken kukkuraksi alkoi pitkällinen sadeaika. Sinä päivänä, jona Dresdenissä tapeltiin, satoi niin rajusti, että keisarin hattu riippui kahden puolen olkapäille. Mutta kun voittaa, voi sellaiselle nauraa, silloin pysyy sateesta huolimatta lämpöisenä ja silloin saa aina jonkun vaatekappaleen käsiinsä, jonka voi vaihtaa märän sijasta ylleen. Pahinta on, jos tappelussa häviää: saa peräytyä loassa kintereillään husaarit, rakuunat ja monet muut, eikä tiedä, nähdessään vartiotulen kaukana pimeydessä, pitäisikö kulkea edelleen tai seista paikoillaan rankkasateessa.