Sepeteus kertoi minulle kaikki tarkoin. Hän sanoi, että kenraali Vandamme, jonka piti estää itävaltalaisia peräytymästä, liiallisessa kiihkossaan Dresdenin voiton jälkeen oli tunkeutunut jonkunmoiseen suppilomaiseen pengermäähän Kulmin puolella, ja että ne, jotka me vasta olimme voittaneet, olivat hyökänneet hänen päälleen oikealta ja vasemmalta, edestä ja takaa; hänet oli otettu vangiksi ja hänen kanssaan monta muuta kenraalia, ja hänen armeijaosastonsa oli hävitetty. Kahta päivää ennen, elokuun 26 päivänä, oli meidän divisionallemme käynyt jotenkin samoin sekä myöskin 5:nelle, 6:nelle ja 11:nnelle osastoille Löwenbergin kukkuloilla. Meidän piti nujertaa preussiläiset sillä taholla, mutta kun marsalkka Macdonald erehtyi johdossa, oli vihollinen yllättänyt meidät eräällä salatiellä, kun kanuunamme olivat liejuun vajonneet, ratsuväkemme oli epäjärjestyksessä, eikä jalkaväkemme voinut ampua rankkasateen tähden; oli puolustauduttu pistimillä, ja kolmannen pataljoonan oli täytynyt peräytyä preussiläisten tieltä aina Kaltzbach virtaan saakka. Siellä oli eräs krenatyöri kolhaissut Sepeteusta kiväärin kolvilla kahdesti otsaan. Virta oli vienyt sekä hänet että kapteeni Arnoldin mukanaan, sillä Sepeteus oli kietaissut käsivartensa kapteenin vyötäisille ja molemmat olisivat hukkuneet, ellei kapteeni onneksi pilkkopimeässä olisi saanut toisella rannalla olevasta puunoksasta kiinni ja vetänyt siten itseään ja Sepeteusta maalle. Vaikka verta vuoti nenästä ja korvista, oli Sepeteus sinä yönä nälästä ja väsymyksestä ja kiväärin kolhauksista puolikuolleena kävellyt aina Goldberg nimiseen kylään saakka. Eräs puuseppä oli armahtanut häntä ja oli antanut hänelle leipää, sipulia ja vettä. Seuraavana päivänä oli koko divisioni toisten osastojen seuraamana marssinut hajajoukoissa kenttien yli, kukin joukko omin neuvoin ilman johtoa, sillä kenraalit, marsalkat ja kaikki korkeat upseerit olivat paenneet peljäten joutuvansa vangeiksi. Sepeteus vakuutti minulle, että viisikymmentä husaaria olisi voinut saavuttaa heidät, mutta Blücher ei onneksi ollut päässyt tulvillaan olevan joen yli, niin että he vihdoin olivat voineet taas kokoontua yhteen Woldassa, jossa kaikkien osastojen rummut olivat päristäneet rykmentin marssia kylän kaikilla kulmilla. Siten oli jokainen löytänyt osastonsa.
Onnellisinta koko tässä peräytymisessä oli se, että yliupseerit yhtyivät meihin vähän etäämpänä, Bruntzlaun tienoilla ihmeissään siitä, että heillä vielä oli muutamia pataljoonia komennettavanaan.
Näitä kaikkia kertoi minulle toverini, ja hän huomautti myös, ettei meidän auttaisi luottaa liittolaisiimme, jotka millä hetkellä tahansa saattaisivat kääntyä meitä vastaan. Hän ilmoitti myös, että marsalkka Oudinat ja marsalkka Neykin olivat kaatuneet, toinen Gross-Beerenissä ja toinen Dennewitzissä. Tilamme oli mitä surkuteltavin, sillä peräytymisretkillämme kuolivat rekryytit tauteihin, väsymykseen ja kurjuuteen. Vanhat soturit Espanjasta ja Saksasta koiranilmaan tottuneina olivat ainoat, jotka kestivät nämä vaivat ja vastukset.
"Niin, lyhyesti sanottuna", puheli Sepeteus, "kaikki ovat meitä vastaan: kansa, alituinen sade ja omat kenraalimme, jotka ovat kyllästyneet kaikkeen tähän; Toiset heistä ovat herttuoita ja prinssejä ja istuisivat paljoa kernaammin mukavissa nojatuoleissaan kuin kuljeskelisivat tässä loassa. Toiset taas, kuten Vandamme esimerkiksi, tahtoisivat jouduttaa marsalkaksi tulemistaan tekemällä uhkarohkeita kaappauksia. Meidän, köyhien raukkojen, joilla ei ole muita tulevaisuuden toiveita kuin tulla raajarikoiksi koko elämämme ajaksi, meidän talonpoikien ja työläisten, jotka olemme taistelleet hävittääksemme vanhan aatelin, meidän täytyy uhrata elämämme luodaksemme uuden aatelisvallan!"
Näin nyt, etteivät köyhimmät ja onnettomimmat aina olleet niitä tyhmimpiä, ja että kärsimykset terottavat ihmistä selvemmin näkemään surullisen totuuden. Mutta minä en virkkanut sanaakaan, rukoilin vaan Jumalaa antamaan minulle rohkeutta ja voimaa kestämään uhkaavia onnettomuuksia, joista saimme kiittää tehtyjä erehdyksiä ja vääryyksiä.
Olimme nyt kolmen armeijan välissä, jotka koettivat yhtyä musertaaksensa meidät yhdellä iskulla: pohjoista armeijaa komensi Bernadotte, Schlesiassa olevaa Blücher ja Böhmissä olevaa Schwarzenberg. Väliin luultiin, että me menisimme Elben yli hyökätäksemme preussiläisten ja ruotsalaisten kimppuun, väliin taas, että kääntyisimme itävaltalaisia vastaan vuoristoon, niinkuin viisikymmentä kertaa oli tehty Italiassa ja muualla. Mutta vihollinen oli vihdoin huomannut sen juonen, ja kun me lähestyimme sitä, vetäytyi se aina pois. Erittäin huolissamme olimme keisarin vuoksi, joka luonnollisesti ei voinut yhtaikaa olla Böhmissä ja Shlesiassa, ja sen vuoksi saimme tehdä inhottavia marsseja edestakaisin.
Sotamiehet eivät toivoneet mitään hartaammin kuin tappelua, sillä alituinen marssiminen, paljaalla maalla makaaminen, puolinaiset ruoka-annokset ja syöpäläisvaiva olivat saattaneet heidät kyllästymään elämäänsä. Jokainen ajatteli: "Kunhan tämä edes jollakin tavalla loppuisi … ei tätä ijankaikkisesti kestä!"
Itsekin olin muutaman päivän kuluttua kyllästynyt sellaiseen elämään, tunsin itseni aivan loppuun kuluneeksi ja laihduin päivä päivältä.
Joka ilta täytyi meidän olla vartiopalveluksessa, sillä muudan Thielmann niminen roisto yllytti talonpoikia meitä vastaan; hän seurasi meitä niinkuin varjo, vakoili meitä kaikkialla, vuorilla, teillä, laaksoissa; hänen armeijaansa kuuluivat kaikki ne, jotka vihasivat meitä, ja hänellä oli aina kylliksi väkeä.
Siihen aikaan yhtyivät Baijeri, Baden ja Württemberg vihollisiimme, joten nyt koko Europpa oli meidän kimpussamme.