Vihdoinkin saimme nähdä armeijan kokoontuvan ikäänkuin päätappeluun. Sensijaan, että olisimme tavanneet Platowin kasakoita ja Thielmannin seuralaisia kylien ympärillä, näimme nyt kaikkialla husaareja, jääkäreitä, espanjalaisia rakuunoita, tykistöä ja rakennussotilaita marssimassa. Satoi kuin saavista: Ne, jotka eivät jaksaneet raahautua eteenpäin, jäivät istumaan rapakkoon jonkun puun alle kohtaloansa odottamaan.
Lokakuun 11 p. leiriinnyimme Lauzigin kylän lähellä, 12 p. Grafenheinichenissä, 13 p. menimme Muldan ylitse, jossa näimme vanhan kaartin ja La Taur-Maubourgin divisionan hiljalleen menevän sillan yli. Keisarin sanottiin lähestyvän, mutta meidän täytyi marssia takaisinpäin Dombrovskin divisionan ja Souhamin armeijakunnan mukana.
Niinä välihetkinä, jolloin sade lakkasi ja himmeä syysaurinko hetkiseksi välähti pilvien raosta, näimme koko armeijan olevan marssitilassa, joka suunnalta kokoontui ratsuväkeä ja jalkaväkeä Leipzigiin päin. Muldan toisella puolella välkkyivät preussiläisten pistimet; venäläisiä ja itävaltalaisia ei vielä näkynyt, mutta he olivat varmasti tulossa hekin.
Lokak. 14 p. lähetettiin meidän pataljoonamme tiedusteluretkelle Achenin kaupunkiin, jonka vihollinen oli vallannut. Meidät otettiin vastaan kanuunanlaukauksilla ja meidän täytyi pysytellä koko yön ulkosalla ilman leirivalkeita, sillä vettä satoi lakkaamatta. Seuraavana päivänä saimme käskyn rientää pikamarssissa divisionaamme. Kaikki sanoivat, että nyt oli tappelu pian alkava.
Kersantti Pinto sanoi tuntevansa keisarin olevan lähellä. Minä puolestani en tuntenut mitään, mutta kun näin, että marssimme Leipzigiin päin, ajattelin: "Jos nyt tulee tappelu, toivoisinpa, ettei luoti kävisi minuun niinkuin Lützenissä, vaan että saisin vielä nähdä Katrin."
Seuraavana yönä lakkasi sade; tuhansia tähtiä kimalteli taivaalla, ja me marssimme yhä eteenpäin. Seuraavana aamuna kello 10 aikaan, juuri kun olimme pysähtyneet huokaamaan erääseen kylään, jonka nimeä en muista, kuulimme kaikki ikäänkuin kauheaa etäistä ukkosen jyrinää. Eversti jäi sitä kuuntelemaan hevosensa selkään ja kersantti Pinto sanoi:
"Tappelu on alkanut."
Melkein samassa hetkessä nosti eversti miekkansa pystyyn ja huusi:
"Eteenpäin!"
Rupesimme heti juoksemaan, niin että reput, patruunasäiliöt ja kiväärit leiskuivat ja rapa roiskui, mutta sitä ei nyt kukaan joutanut muistamaan. Puolen tunnin perästä näimme tuhannen askeleen päässä edessämme loppumattoman pitkän jonon ruutivaunuja, kanuunoita, jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Takanamme Dubenin tiellä oli vielä enemmän väkeä ja kaikki tulivat täyttä laukkaa. Peltojen yli tuli kokonaisia rykmenttejä täyttä juoksua.
Tiemme päässä näimme Leipzigissä Pyhän Nikolain ja Pyhän Tuomaan kirkkojen tornien kuvastavan taivaanrannalla. Kaupungin oikealta ja vasemmalta puolelta kohosi suunnattomia savupilviä, joista salamat välähtelivät. Jyry kasvoi kasvamistaan. Olimme vielä peninkulman päässä kaupungista, mutta meidän oli jo vaikea kuulla toistemme puhetta, ja me katselimme kalpeina toisiamme, ikäänkuin olisimme tahtoneet sanoa: