"Ruoduttain oikeaan!" huusi eversti ja me marssimme Dubenin tien varrella olevaan metsään. Se oli pyökkimetsää, mutta oli siellä koivuja ja tammiakin. Kun pääsimme metsän reunaan, piti meidän kaataa uudet ruudit kivääreihimme ja pataljoona hajoitettiin tiraljööriketjuun; meidät asetettiin 25 askeleen päähän toisistamme ja niin astuimme eteenpäin silmät valppaina, sehän on tietty. Kersantti Pinto hoki ehtimiseen: "Peittäkää itsenne!"
Ei meitä tarvinnut varoitella; jokainen höristi korviaan ja riensi puunrunkojen taakse väijymään ennenkuin astui eteenpäin. Kaikkeen sitä rauhallisten ihmisten täytyykin joutua!
Niin olimme kulkeneet 10 minuuttia ja aloimme jo pitää itseämme turvattuina; silloin pamahti laukaus … sitten toinen, kolme, kuusi, joka taholta, ja samassa hetkessä näin vasemmalla puolella olevan toverini kaatuvan, vaikka koetti pitää kiini puusta. Siitä havahduin. Vilkaisin toiselle puolelleni ja mitä näenkään 50 — 60 askeleen päässä? Vanhan preussiläisen sotamiehen, joka pyssy poskella juuri ummistaa toista silmäänsä tähdätäkseen minuun. Kumarrun salaman nopeasti ja samassa sekunnissa kuulen pamahduksen ja tunnen pyyhkäisyn päässäni. Lakkini kumussa oli minulla harja, kampa ja nenäliina; tuo heittiön luoti oli hävittänyt kaikki ne. Selkäpiitäni karmi.
"Sinullepa kävi hyvin!" huusi kersantti ja ryntäsi sivuitseni ja minä riensin perään, sillä en halunnut jäädä yksikseni sellaiselle paikalle.
Luutnantti Bretonville piti sapeliaan kainalossa ja huusi huutamistaan: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Kauempana oikealla ammuttiin yhä edelleen. Mutta me tulimme avonaiselle paikalle, jossa oli 5-6 tammenrunkoa kumossa ja keskellä korkeaa kaislikkoa kasvava, pieni lammikko, mutta ei ainoatakaan puuta, minkä taakse piiloutua. Siitä huolimatta ryntäsivät monet uljaasti eteenpäin, mutta kersantti sanoi:
"Seis! Preussiläiset ovat varmaan väijyksissä lähistössä; silmät auki!"
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennenkuin paukahduksia kuului ja tusina kuulia vinkui ilmassa; samalla näimme joukon preussiläisiä juoksevan kauemmaksi metsään minkä koivet kannattivat.
"Nyt ne menivät. Eteenpäin!" sanoi Pinto.
Mutta lakkiini sattunut luoti oli tehnyt minut tarkkanäköiseksi, niin että näin melkeinpä puun läpikin, ja kun kersantti aikoi mennä avopaikan ylitse, tartuin minä hänen käsivarteensa ja osoitin sormellani pyssynpiippuun, joka näkyi pensaikosta suon toiselta puolelta sadan askeleen päässä meistä.