Saimme siis käskyn jatkaa vihollisen ahdistamista, ja koska he ampuivat meitä ja ammuttuaan aina piiloutuivat, aloimme juosta suoraan heitä vastaan estääksemme heitä lataamasta kiväärejään uudelleen. Upseerimmekin juoksivat innoissaan. Luulimme pensaikon loppuvan kukkulan laella, missä aioimme ampua preussiläisiä tusinoittain. Mutta juuri kun pääsimme mäen päälle hengästyneinä, huusi vanha Pinto:
"Husaareja!"
Nostin päätäni ja näin husaarilakkeja pilkistävän kukkulan harjan takaa. Silmänräpäyksessä käännyin takaisin ja riensin mäenrinnettä alas jättiläisen harppauksilla, vaikka olin väsynyt ja kuormani oli painava. Edessäni näin kersantti Pinton, Sepeteuksen ja muitten juoksevan, minkä koivet kannattivat. Takaamme kuului laukkaavain husaarien töminää, upseerit komensivat saksaksi, hevoset huohottivat, sapelintupet kolisivat ratsumiesten saappaita vastaan ja maa tärisi.
Olin juossut suorinta tietä metsään ja luulin jo pääseväni suojaan, kun metsänrannassa äkkiä huomasin leveän savihaudan. Se oli parikymmentä jalkaa leveä ja kaksi sen mokomaa pitkä. Viime päiväin sateista olivat haudan partaat tulleet liukkaiksi, mutta kun kuulin hevosten puhalluksen selkäni takana ja tunsin hiukseni nousevan pystyyn, otin epätoivoissani harppauksen ja putosin hautaan, niin että patruunatasku ja takin liepeeni nousivat korviini saakka. Toinenkin rekryytti meidän komppaniastamme oli jo siellä ja koetti pyrkiä sieltä pois. Samassa hetkessä tuli sinne kaksi husaaria, joiden hevoset laskivat jyrkkää reunaa alas melkein istuillaan. Toinen husaari, jonka naama oli aivan punainen, kiroili kuin itse paholainen ja iski toveriparkaani sapelilla päähän; kun hän nosti sapelinsa antaakseen hänelle kuoliniskun, työnsin minä pistimeni kaikin voimineni hänen kylkeensä. Mutta samassa iski toinen husaari minua sapelilla hartiaan; hän aikoi juuri lävistää minut, kun onneksi luoti sattui hänen päähänsä. Silmäsin sinne päin, mistä luoti tuli, ja näin meikäläisen sotamiehen seisovan sääret savessa. Hän oli kuullut haudasta elämää ja oli tullut sitä lähemmin katsomaan.
"Niin, toveri", sanoi hän nauraen, "taisin tulla hyvään aikaan!"
En jaksanut vastata hänelle, sillä vapisin kuin haavan lehti. Hän otti pois pistimensä ja ojensi kiväärinsä minulle auttaaksensa minut ylös haudasta. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Olette pelastanut henkeni. Mikä on nimenne?"
Hän sanoi nimensä olevan Jean Pierre Vincent. Olen usein ajatellut, että jos tapaisin sen miehen, tahtoisin hartaasti tehdä hänelle palveluksen; mutta kaksi päivää myöhemmin oli toinen Leipzigin taistelu, sitte tuli peräytymismatka Hanauhin, enkä ole sittemmin nähnyt häntä.
Kersantti Pinto ja Sepeteus tulivat hetkisen kuluttua luokseni.
Sepeteus sanoi:
"Sinulla ja minulla on taas ollut onni matkassamme; me olemme nyt ainoat pfalzburgilaiset pataljoonassa. Klipfelin tappoivat husaarit äsken".