"Näitkö sen?" kysyin minä kalveten.
"Näin, hän sai kolmattakymmentä sapeliniskua; hän huusi: 'Sepeteus, Sepeteus!' Kauhea on kuulla lapsuudenystävän huutavan sillätavoin, kun ei voi tulla avuksi. Niitä oli niin paljo, ne saartoivat hänet kokonaan".
Se tapaus teki meidät alakuloisiksi, ja ajattelimme jälleen kotiseutua. Ajattelin Klipfelin mummoa, kun hän saisi kuulla sen uutisen, ja muistelin myöskin Katria.
Husaarien hyökkäyksestä pimeän tuloon saakka pysyi pataljoona samassa paikassa vaihtaen laukauksia preussiläisten kanssa. Me estimme heitä pääsemästä metsään, mutta hekin estivät meitä ryntäämästä kukkulaa vastaan. Seuraavana päivänä saimme tietää syyn. Tämä kukkula vallitsi koko Parthajokea ja kuulemamme kauhea kanuunanammunta tuli Dombrowskin divisionasta, joka hyökkäsi preussiläisten vasenta sivustaa vastaan auttaakseen Mockernissa toimivaa kenraali Marmontia, joka 20,000 ranskalaisen kanssa esti Blücherin 80,000 preussiläistä etenemästä; Wachaussa taisteli 115,000 ranskalaista 200,000 itävaltalaista ja venäläistä vastaan. Yli 1,500 kanuunaa jyrisi. Meidän pieni porinamme Witterichin kukkulalla oli kuin mehiläisen surinaa ukkoseen verrattuna. Tämän tästäkin lakkasimme ampumasta kuunnellaksemme. Pauke tuntui minusta hirmustuttavalta, melkeinpä ylenluonnolliselta; ilma oli täynnä ruudinsavua ja maa tärisi; vanhat soturit, kuten Pinto, sanoivat, etteivät koskaan olleet kuulleet sen vertaista.
Kello kuuden aikana saapui pääesikunnan upseeri everstimme luokse, ja heti paikalla saimme peräytymiskäskyn. Pataljoonamme oli sen päivän leikissä menettänyt 60 miestä.
Metsästä päästessämme oli pimeä, ja Parthan rannalla saimme odotella vuoroamme kolmatta tuntia ampumavaravaunujen, kaikellaisten saattueiden, peräytyväin armeijakuntain ja sairasvaunujen välissä. Taivas oli musta, kanuunat vielä silloin tällöin murahtivat, mutta nuo kolme tappelua olivat päättyneet. Kuulimme tosin sanottavan, että meikäläiset olivat voittaneet Wachaussa, Leipzigin toisella puolella, mutta ne, jotka palasivat Mockernista, olivat synkkiä, eivätkä huutaneet "eläköön keisari" niinkuin voittojen jälkeen oli tapa.
Kun pataljoonamme oli päässyt Parthan toiselle puolelle, saimme marssia pitkin jokivartta Schönfeldin kylään. Sataa tihuutti; me astuimme raskain jaloin, kiväärit olalla, silmät unesta raukeina ja päät riipuksissa.
Takaamme kuului lakkaamatonta huminaa ja jyryä pitkistä kanuuna-, vaunu-, kuormasto- ja joukkojonoista, jotka palasivat Mockernista. Kuormamiesten huudot kuitenkin vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja me saimme pysähtyä eräälle kirkkomaalle.
Nyt vasta sain silmäni auki ja tunsin kuunvalossa Schönfeldin kylän. Kuinka monasti olinkaan ollut täällä Zimmerin kanssa syömässä hyviä omeletteja ja juomassa valkoista viiniä "Kultalyhteen" ravintolassa, ukko Winterin puistossa, kun aurinko paahtoi lämpimästi ja viheriä luonto kukoisti! Niin, ne olivat niitä aikoja!
Vahdit asetettiin; muutamia miehiä meni kylään noutamaan puita ja ruokavaroja. Minä istuin kiviaidan viereen ja nukahdin. Kello kolmen aikaan aamulla herätettiin minut.