"Juuse", sanoi Sepeteus minulle, "tule lämmittelemään; jos siihen jäät, voit saada vilutaudin".
Nousin ylös väsymyksen ja unen horroksissa. Satoi yhäkin hienoa vesivitiä. Toverini vei minut valkean ääreen, joka sateessa kuitenkin enemmän savusi kuin paloi. Se oli viritetty vain näön vuoksi, eikä lämpimän; mutta kun sain Sepeteukselta viinaryypyn, tunsin lämpeneväni ja aloin katsella Parthan toiselta puolen pilkoittavia leiritulia.
"Preussiläiset lähestyvät", sanoi Sepeteus. "Ne ovat jo meidän metsässämme".
"Niin", vastasin minä, "ja siellä on Klipfel parkakin, eikä häntä palele!"
Hampaani kalisivat.
Näiden sanojen johdosta tulin murheelliseksi. Kotvasen kuluttua kysyi
Sepeteus minulta:
"Muistatko, Juuse, sitä mustaa nauhaa, joka hänellä oli lakkinsa ympärillä tarkastuspäivänä? Hän huusi: 'Olemme kaikki tuomitut kuolemaan, samoin kuin nekin jotka Venäjällä kaatuivat. Minä tahdon panna mustan nauhan lakkiini, meidän tulee pukeutua suruun oman kuolemamme johdosta!' Ja hänen pieni veljensä sanoi: 'Ei, Jaakko, siihen minä en suostu!' Hän itki, mutta Klipfel pani kuitenkin nauhan lakkiinsa. Hän oli nähnyt husaareista unta."
Sitämukaa kuin Sepeteus kertoi, muistui kaikki mieleeni ja minä olin myös näkevinäni Pinacle-heittiön torilla raatihuoneen edustalla heiluttavan mustaa nauhaa korkealla ilmassa ja huutavan minulle: "Kuulehan, nilkuttaja, sinulla pitää olla kaunis nauha — voittajain nauha — tulehan tänne!"
Tämä muisto ja kiljuva pakkanen, joka iski luihin ja ytimiin, saivat minut värisemään. Minä ajattelin: "Et koskaan pääse kotiin. Pinacle oli oikeassa. Kaikki on lopussa."
Ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia, ja kirosin niitä, jotka olivat pakottaneet minua tänne tulemaan.