Neljän aikaan aamulla, kun päivä alkoi valjeta, saapui muutamia muonavaunuja; miehistölle jaettiin leipää, ja saimme myöskin viinaa ja lihaa.
Sade oli tauonnut. Keitimme keittomme, mutta minä en lämmennyt mistään. Siellä sain potea vilutautia. Sisustaani paleli, mutta ihoani poltti. Enkä ollut ainoa siinä tilassa. Kolme neljännestä pataljoonan miehistöstä oli sairastunut ja hivuivat pois. Viime kuukauden kuluessa olivat ne, jotka eivät jaksaneet marssia, heittäytyneet itkien maahan ja huutaneet äitiään niinkuin pienet lapset. Se oli sydäntä vihlovaa. Nälkä, pakkomarssit, sade ja suru siitä, ettei koskaan enää saataisi nähdä isänmaata ja omaisia, olivat synnyttäneet tämän taudin. Onneksi eivät vanhemmat nähneet, miten heidän lapsensa kuolivat maantielle; jos olisivat sen nähneet, olisi se ollut heille liian julmaa; monet eivät silloin voisi uskoa, että maassa tai taivaassa on mitään laupeutta.
Päivän enemmän valjetessa näimme vasemmalla — joen toisella puolella ja väljässä notkossa, jossa kasvoi haapoja ja piilipuita — poltettuja kyliä, ruumisröykkiöitä, kaatuneita ampumavaravaunuja ja kanuunoita; niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli koko seutu hävitetty, pahemmin kuin Lützenissä. Näimme myöskin preussiläisten rintaman levenevän sillä taholla ja tuhansittain marssivan tappelukenttäin yli. He olivat liittymäisillään itävaltalaisiin ja venäläisiin ja saamaisillaan valmiiksi meitä ympäröivän renkaan; ei kukaan voinut heitä siitä estää, varsinkin kuin Bernadotte ja venäläinen kenraali Benningsen toivat esille 120,000 miestä tuoreita joukkoja. Meidän armeijamme, joka oli ollut kolmessa tappelussa yhtenä päivänä ja oli sulanut 130,000 käyttökelpoiseksi mieheksi, oli silloin joutumassa 300,000 painetin, 50,000 hevosen ja 12,000 kanuunan muodostamaan ansaan!
Schönfeldistä läksi pataljoonamme marssimaan yhtyäkseen divisionaamme Kohlgartenissa. Pitkin koko tietämme näimme pitkiä sairasjonoja hiljalleen kulkevan ohitsemme. Kaikki seudun rattaat oli otettu tätä varten ja vaunujen välillä kulki kuitenkin jalankin noita onnettomia raukkoja mikä käsi, mikä kasvot siteessä, kalpeina, surullisina, puoli kuolleina. Ei ketään, joka jotenkuten jaksoi laahautua eteenpäin, otettu vaunuihin, vaan sai ponnistaa viimeiset voimansa päästäkseen sairaalaan.
Meillä oli ääretön vaiva päästä sen myräkän läpi. Kun lähestyimme Kohlgartenia, tuli äkkiä parisen kymmentä nelistävää husaaria pistoolit ojossa ja häätivät kaikki tieltään oikealle ja vasemmalle pitkin peltoja. He huusivat minkä jaksoivat:
"Keisari! Keisari!"
Heti asettui pataljoona riveihin ojien reunoille ja teki kunniaa kivääreillä ja hetkisen kuluttua tulivat ratsastavat kaartinkrenatöörit — he olivat oikeita jättiläisiä pitkävartisissa saappaissaan ja mahdottomissa karhunnahkalakeissaan, joiden alta näkyi vain nenä, silmät ja viikset — ja nelistivät ohi, miekkahihna vyötäisillä. Jokainen riemuitsi ajatellessaan: "Nuo ovat meikäläisiä — heidän kanssaan ei ole helppo otella!"
Tuskin olivat he meidät sivuuttaneet, ennenkuin päällyskunta tuli. Ajatelkaahan! Noin sataviisikymmentä tai kaksisataa kenraalia, marsalkkaa ja korkea-arvoista yliupseeria ratsastaen oikeilla kilpa-ajojuoksijoilla ja niin runsaasti kullalla kirjailluissa univormuissa, että tuskin saattoi nähdä heidän pukujensa värejä. Toiset olivat pitkiä ja laihoja ja ylpeän näköisiä, toiset lyhyitä ja paksuja punoittavin naamoin, toiset taas nuorempia ja ryhdikkäitä kuin kuvapatsaat hevostensa selässä, säihkyvin silmin ja suurin, käyrin nenin. Se oli kunnioitusta herättävä ja peljättävä näky.
Mutta mikä minua eniten hämmästytti tässä sotaherrainjoukossa, jonka edessä koko Europpa oli vapissut kaksikymmentä vuotta, oli Napoleon itse vanhassa päähineessään ja harmaassa nutussaan. Näen hänet vieläkin edessäni leveine leukoineen ja lyhyine kauloineen. Kaikki huusivat: "Eläköön keisari!" Mutta hän ei kuullut mitään, hän ei kiinnittänyt meihin enempää huomiota kuin hienosti vihmovaan sateeseen, joka sai ilman väräjämään … otsa rypyssä katseli hän preussiläisten armeijaa, joka järjestäytyi Parthan rannoilla yhtyäkseen itävaltalaisiin. Sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, on hänen kuvansa syöpynyt sieluuni.
Pataljoona marssi edelleen. Neljännestunnin kuluttua kysyi Sepeteus minulta: