"Juuse, näitkö hänet?"
"Näin", vastasin minä, "näin kyllä, enkä unohda häntä eläissäni."
"Kummallista", tuumiskeli toverini, "hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Würtzenissä tappelun jälkeisenä päivänä näytti hän niin iloiselta, kun huusimme: 'Eläköön keisari', ja kenraalien naamat olivat paljasta naurua. Tänään näyttävät kaikki siltä, kuin olisi kettu syönyt heidän armovuotensa. Ja kuitenkin sanoi kapteeni aamulla, että olimme saaneet voiton Leipzigin toisella puolella."
Monet muut ajattelivat samaa, vaikk'eivät sanoneet mitään.
Levottomuus valtasi verkalleen mielet.
Tapasimme rykmenttimme leirissä lähellä Kohlgartenia ja pataljoonamme asettui maantien oikealla puolella olevalle kukkulalle.
Joka taholla näkyi armeijain lukemattomista tulista savu nousevan taivasta kohden. Vieläkin sataa tihuutteli ja nuotioitten ääressä rensseleillään istuvat sotamiehet näyttivät hyvin miettiväisiltä. Kaikkialla kuultiin heidän sanovan, etteivät he koskaan olleet nähneet sellaista sotaa, että se oli hävityssotaa, ettei vihollinen välittänyt omista tappioistaan, kunhan vain saisi meidän armeijaamme vähennetyksi; vihollinen tiesi kyllä lopulta olevansa neljä viisi kertaa voimakkaampi meitä ja pääsevänsä taistelutantereen herraksi.
Kerrottiin myöskin, että keisari oli voittanut Wachaun tappelussa itävaltalaiset ja venäläiset, vaan ettei se merkinnyt mitään, koska vihollinen ei peräytynyt, vaan odotti lisäjoukkoja. Mockernissa olimme me joutuneet häviölle Marmontin urheasta puolustuksesta huolimatta; vihollinen oli musertanut meidät ylivoimallaan. Me olimme sinä päivänä saavuttaneet yhden ainoan todellisen edun, nimittäin peräytymismahdollisuuden Erfurtiin, sillä Giulayn ei ollut onnistunut vallata Elsterin ja Pleissen yli vieviä siltoja. Koko armeija, halvasta sotamiehestä marsalkkaan asti oli sitä mieltä, että olisi kiiruimman kautta lähdettävä peräytymismatkalle, ja että asemamme oli perin huono. Onnettomuudeksi ajatteli keisari toisin; meidän täytyi pysyä paikoillamme!
Lokakuun 17 p. pysyimme koko päivän paikoillamme ampumatta laukaustakaan. Muutamat kertoivat, että kenraali Regnier oli saapunut 16,000 saksilaisen kanssa; mutta baijerilaisten petos oli meille osottanut, miten luotettavia nämä liittolaisemme olivat.
Illalla tuli tieto, että pohjoinen vihollisarmeija oli alkanut näkyä Breitenfeldin ylänteellä; se oli 60,000 miehen lisäys viholliselle. Olen vielä kuulevinani kiroukset, joita lausuttiin Bernadottea vastaan, suuttumuksen sanat kaikkien niitten huulilta, jotka olivat tunteneet hänet halpana upseerina tasavallan aikana ja jotka lausuivat: "Meitä hän saa kiittää kaikesta, me olemme vuodattaneet vertamme tehdäksemme hänestä kuninkaan ja nyt tulee hän meitä surmaamaan!"
Yöllä suoritettiin yleinen peräytymisliike; armeijamme kokoontui yhä suppeammin Leipzigin ympärille; sitten oli kaikki hiljaista. Mutta se ei estänyt meitä mietiskelemästä asioita; päinvastoin, me ajattelimme hiljaisuudessa: