"Tällä hetkellä, Juuse, itkee neljäsataatuhatta perhettä Ranskassa; suuri armeijamme on hukkunut Venäjän luminietoksiin; kaikki ne nuoret ja voimakkaat miehet, jotka kaksi kuukautta sitte näimme kulkevan tämän kautta, ovat hautautuneet hankiin. Se uutinen tuli iltapuolella. Kauhea on sitä ajatellakin!"
Minä olin vaiti, mutta sen kuitenkin selvästi ymmärsin, että pian oli tuleva uusi sotaväenotto niinkuin kaikkien muittenkin sotaretkien jälkeen ja että tällä kerralla ontuvatkin varmaan otettaisiin. Minä tulin aivan kalpeaksi, ja Pinaclen ennustus sai hiukset päässäni nousemaan pystyyn.
"Mene nyt maata, Juuse", sanoi vanha Gulden; "minulla ei ole uni, minä jään vielä istumaan … se kaikki on niin minua järkyttänyt. Etkö huomannut mitään tavatonta kaupungilla?"
"En."
Menin huoneeseeni ja riisuiduin. Pitkään aikaan en saanut unta silmiini, ajattelin vain sotaväenottoa, Katria ja niitä tuhansia ihmisiä, jotka olivat lumiin kuolleet, ja harkitsin itsekseni, että viisainta olisi minun paeta Sveitsiin.
Noin kello kolmen aikana kuulin herra Guldenin menevän levolle.
Muutamaa hetkeä myöhemmin pääsin itsekin viimein uneen.
IV.
Kun seuraavana aamuna kello seitsemän aikoina astuin herra Guldenin huoneeseen työhön ryhtyäkseni, oli hän vielä makuulla ja hyvin alakuloinen.
"Juuse", sanoi hän, "minä olen pahoinvoipa, kaikki nuo kauheat jutut ovat tehneet minut kipeäksi; minä en ole saanut unta."
"Keitänkö teille teetä?" kysäsin.