"Ei, poikani, sitä ei tarvita; pane vain lisää puita pesään, nousen tästä pian ylös. Mutta nyt minun pitäisi oikeastaan lähteä kaupungille kelloja tarkastamaan, kun on maanantai; mutta en saata lähteä, sillä en kestä, kun pitää nähdä toivottomuudessa niin monta kunniallista ihmistä, jotka olen kolmekymmentä vuotta tuntenut. Kuulehan Juuse, ota sinä avaimet oven takaa ja lähde sinä; se on parempi. Minä koetan virkistyä ja nukkua hiukan. Jos saisin nukutuksi tunnin tai pari, olisi se terveellistä".
"Jos haluatte, herra Gulden, niin lähden heti", vastasin minä.
Pantuani puita pesään, otin turkit ja kintaat, vedin herra Guldenin sängyn eteen uutimet ja lähdin matkaan avainkimppu taskussani. Vanhan Melkiorin sairaudesta olin tosin hiukan suruissani, mutta eräs ajatus minua lohdutti; sanoin itsekseni: "Sinä nouset tapuliin ja sieltä näet Katrin ja Kreetta-tädin talon." Niissä mietteissäni tulin kellonsoittaja Brainsteinin luo, joka asui pienen torin kulmassa vanhassa rapistuneessa hökkelissä; hänen molemmat poikansa olivat kankureita, ja tuossa vanhassa pesässä kuului kangaspuitten kolketta ja sukkulain suhinaa aamusta iltaan. Perheen mummo, joka oli niin vanha, ettei hänen silmänsä tahtonut näkyä ryppyisistä kasvoista, torkkui vanhassa nojatuolissa, jonka selkämyksellä istui kesy harakka. Kun ukko Brainstein ei ollut soittamassa ristiäis-, hautajais- tai hääkelloja, istui hän almanakkaansa lukemassa pieniruutuisen ikkunan ääressä.
Heidän asuntonsa vieressä oli vanhan hongan katveessa se maja, missä rajasuutari Koniaim työskenteli, ja kauempana olivat teurastajain ja hedelmäkaupustelijain pöydät.
Kun tulin Brainsteinin luo ja ukko näki minut, nousi hän ylös ja sanoi:
"Jaha, Juuse herrako sieltä tulee?"
"Niin Brainstein, tulen herra Guldenin sijasta, joka sairastaa."
"Jaha … niin, samahan se on."
Hän otti vanhan kudotun ihokaisensa ja paksun villalakkinsa, kun oli ensin hätyyttänyt pois kissan, joka makasi sen päällä; sitte otti hän laatikosta esille tornin avaimen, ja me läksimme. Minä olin varsin iloinen taas päästessäni ulkoilmaan, vaikka pakkanenkin oli, sillä huone oli harmaana savusta, niin että siellä tuskin saattoi hengittää; en voi ymmärtää, miten ihmiset voivat sellaisessa asua.
Kotoa kulkiessamme sanoi ukko Brainstein: