"Kello edistää aina talvella", sanoi hän, "koska rauta kutistuu kylmässä."
Kun olin hiukan perehtynyt olooni, rupesin katselemaan ympäristöjä, ja viimein tunsin vastakkaisella kukkulalla olevan Quatre-Ventsin ja Kreetta-tädin talon. Kattopiipusta nousi kapea, sininen savunauha. Olin näkevinäni keittiöön ja kuvittelin Katrin puukenkineen ja lyhyine villahameineen istuvan kehräämässä takan ääressä minua ajatellen. Olin niin liikutettu, etten enään tuntenut kylmää; en voinut lakata katselemasta sitä savupiippua.
Ukko Brainstein, joka ei tiennyt, mitä minä katselin, sanoi:
"Niin, Juuse herra, vaikka lunta on paljon, ovat nyt kuitenkin kaikki tiet ihmisiä täynnä; se suuri uutinen on jo levinnyt, ja kaikki rientävät saamaan lähempiä tietoja onnettomuudestaan."
Huomasin sen olevan totta: kaikki tiet ja polut olivat mustanaan kaupunkiin kulkevia ihmisiä, ja kun silmäsin torille, näin ihmisjoukkojen hallituksen päävahdin ja postitalon edessä kasvaneen. Sieltä kuului melua.
Viimein, kun vielä kerran olin katsellut Katrin taloa, täytyi meidän tietenkin lähteä pois, ja me aloimme kiemurrella alas pilkkosen pimeitä kiertoportaita myöten. Urkulehterille päästyämme näimme väkijoukon kirkossa melkoisesti kasvaneen: kaikki äidit, sisaret, äidinäidit, rikkaat ja köyhät olivat siellä polvillaan syvässä hiljaisuudessa. He rukoilivat noiden kaukana olevain puolesta, tahtoivat uhrata kaikki saadakseen vielä kerran heidät nähdä.
Ensinnä en sitä oikein ymmärtänyt, mutta äkkiä tuli mieleeni, että jos olisin viime vuonna viety sotamieheksi, olisi Katrikin nyt tuolla rukoilemassa ja pyytämässä Jumalalta, että saisi minut takaisin; se koski sydämeeni, ja tunsin koko ruumiini värisevän.
"Lähdetään täältä!" sanoin Brainsteinille. "Se on kauheaa!"
"Mikä sitten?"
"Sota."