Laskeuduimme portaita suurelle portille saakka; minä riensin torin yli komentantti Meunierin luo, ja Brainstein läksi kotiansa.
Raatihuoneen edustalla näin näytelmän, jota en ikänä unohda. Sinne oli suuri julistuskirja naulattu. Kuudetta sataa ihmistä, maalta ja kaupungista, miehiä ja naisia tungeskeli sen luona kasvot kalpeina, kaulat kurkollaan tuiottaen paperiin niinkuin johonkin kauheuteen. He eivät osanneet lukea, mutta silloin tällöin sanoi joku saksaksi tai ranskaksi:
"Eiväthän he kaikki voi olla kuolleita … tulee kai joitakuita takaisinkin."
Toiset huusivat:
"Eihän siitä näe mitään … eihän tässä pääse lähellekään!"
Muudan peräjoukossa seisova vaimoparka löi käsiänsä yhteen ja huusi:
"Risto! Risto raukkani!"
Toiset suuttuivat, kun kuulivat hänen huutavan, ja sanoivat:
"Eikö sen akan suuta saa tukituksi!"
Jokainen ajatteli vain itseään.