Ja takaa tulvi Saksan portista yhä uusia ja uusia tulijoita.
Viimein astui päävahdin holvatusta portista esille poliisipalvelija Harmentier ja nousi korkeitten rivirappusten ylimmälle portaalle kädessään seinällä olevan kaltainen paperi; hänen mukanaan oli muutamia sotamiehiä. Kaikki tunkeilivat nyt hänen ympärilleen, mutta sotamiehet tyrkkivät likimpiä takaisin, ja Harmentier alkoi lukea tätä julistusta, jota sanottiin "yhdeksänneksikolmatta tiedonannoksi" ja jossa keisari kertoi, että paluumatkalla sortui hevosia joka yö tuhansittain. Miehistöstä ei siinä puhuttu sanaakaan.
Poliisipalvelija luki hitaasti, eikä kukaan virkkanut mitään; eukko, joka ei ymmärtänyt ranskaa, kuunteli niinkuin muutkin. Olisi voinut kuulla kärpäsen siipien surinan. Mutta kun tultiin siihen paikkaan, jossa sanottiin: "Ratsuväkemme on niin menettänyt hevosensa, että on täytynyt koota kaikki ne upseerit, joilla vielä oli hevoset, ja muodostaa heistä neljä skvadroonaa, kussakin sataviisikymmentä miestä. Kenraalit palvelevat niissä kapteeneina ja everstit aliupseereina" — kun hän luki tämän kohdan, joka kaikkein selvemmin kertoi suuren armeijan onnettomuudesta, kuului parahduksia ja voihkinaa joka taholta, ja muutamia naisia pyörtyi; heitä tuettiin kainaloista ja vietiin pois.
Tosin sanottiin julistuksessa lisäksi: "Hänen majesteettinsa terveys ei ole milloinkaan ollut parempi", ja olihan se suuri lohdutus; mutta onnettomuudeksi ei sekään voinut henkiin herättää niitä kolmeasataatuhatta miestä, jotka olivat hankiin haudatut; siksipä läksivät ihmiset pois syvästi murheissaan. Toisia, jotka eivät olleet mitään kuulleet, tuli sijaan tusinoittain, ja kerran tunnissa tuli Harmentier ulos lukemaan julistusta. Sitä menoa kesti iltaan saakka. Minä pakenin pois; mieluummin olisin ollut kaikesta siitä tietämättä.
Menin komentantin luo. Kun tulin hänen saliinsa, söi hän aamiaista. Mies oli jo hiukan vanhentunut, mutta ruumis oli roteva, naama punakka ja ruokahalu hyvä.
"Jaha, sinäkös se olet?" hän sanoi. "Eikös herra Gulden tulekaan?"
"Ei, herra komentantti, hän on tullut sairaaksi surullisten uutisten johdosta."
"No niin, sen hän ymmärtää", sanoi hän ja tyhjensi lasinsa.
"Ikäväähän se on, todella ikävää."
Ja kun minä nostin pendyylikellon lasikupukkaa, lisäsi hän:
"Mutta sano sinä herra Guldenille, että se kyllä maksetaan takaisin: Eihän sitä hiidessä aina voi olla voitonkaan puolella. Viisitoista vuotta ne nyt ovat saaneet tanssia meidän pillimme mukaan, johan se on oikein ja kohtuullista, että hekin saavat vähän virkistyä. Ja sitäpaitsi on kunnia pelastettu; emme ole hävinneet ainoassakaan tappelussa, ja ellei lunta ja pakkasta olisi tullut, olisivat kasakkaparat saaneet aika lailla könttiinsä. Mutta malttakaamme vain, pian ovat rivit täydet, ja silloin saadaan nähdä jotakin toista!"