Minä peiliin katsomaan ja näin, että koko naamani, vieläpä nenä ja korvalehdet olivat hehkuvan punaiset. Minä kauhistuin, mutta en vaalennut, vaan tulin yhä punaisemmaksi ja sanoin epätoivoissani:
"Nyt olen huutavassa hukassa! Nythän minä näytän aivan virheettömältä ihmiseltä ja terveeltä kuin hevonen; etikka on mennyt päähän."
"Mikä etikka?" kysyi herra Gulden. "Se pöytähäkkärin etikka, jonka join tullakseni kalpeaksi, niinkuin urkujensoittajan neiti Sclappin sanotaan tekevän. Herranen aika, kuinka tyhmä minä olen!"
"Mutta ontuva sinä olet joka tapauksessa", sanoi herra Gulden, "vaikka … eihän se ollut kauniisti tehty, että koetit pettää tarkastusherroja. Nyt on kello puoli kymmenen; Verner sanoi minulle eilen, että sinun vuorosi olisi kello kymmenen aikaan. Onpa aika jo lähteä."
Minun täytyi siis lähteä siinä tilassa; poskeni hehkuivat etikan voimasta. Kun tapasin tädin ja Katrin, jotka odottivat meitä määrin talon etehisessä, niin he tuskin tunsivat minua.
"Kylläpä sinä näytät iloiselta ja tyytyväiseltä!" sanoi Kreetta-täti.
Minä olisin siihen paikkaan pyörtynyt, ellei etikka olisi minua väkisinkin pitänyt pystyssä.
Hirmuisessa hälinässä kuljin portaita ylös voimatta liikuttaa kieltäni vastaukseksi, niin kauhistunut olin omasta typeryydestäni.
Siellä oli jo hyväksytty enemmän kuin viisikolmatta asevelvollista, ja yhtä monta istui seinäpenkillä lattiaan tuiottaen naamat pitkinä vuoroansa odotellen.
Vanha poliisikonstaapeli Kelz kulki lattialla edestakaisin, päässään suuri kolmikulmainen hattu; kun hän näki minut, pysähtyi hän ikäänkuin hämmästyen ja sanoi: