Verner huusi jo esille uutta rekryyttiä. Minä en enää tiennyt mistään. Joku auttoi minua pukeutumaan. Tuskin olin tointunutkaan, kun jo olin portaissa, ja kun Katri kysyi, kuinka oli käynyt, rupesin hurjasti itkeä nyyhkyttämään; olisin pudonnut portaista alas, ellei Kreetta-täti olisi minua tukenut.
Kuljimme pihateitä ja menimme pienen torin poikki; minä itkin niinkuin pieni lapsi, ja Katri samoin. Hallin varjossa pysähdyimme ja suutelimme toisiamme.
Kreetta-täti sanoi:
"Niitä roistoja! Nyt ne vievät ontuvat — — — raajarikotkin! Ne vievät kaikki! Miks'eivät ota meitäkin?"
Kansaa alkoi kokoontua ja teurastaja Sepel, joka oli palottelemassa lihaa tukkinsa ääressä, sanoi:
"Olkaa Herran nimessä vaiti, Kreetta-muori! Joudutte pian arestiin."
"Vaikka joutuisinkin", ärisi hän, "hakatkoot minut vaikka kappaleiksi; minä sanon, että ihmiset ovat halpamaisia, kun sallivat sellaisia julmuuksia!"
Mutta kun nyt poliisikonstaapeli rupesi lähestymään meitä, menimme me pois itkien. Poikkesimme Hemmerlenin kahvilan kulmasta ja menimme kotiini. Ihmisiä oli ikkunoissa ja nähdessään meidät sanoivat he:
"Tuossa on taasen yksi, jonka pitää lähteä."
Herra Gulden, joka tiesi, että Kreetta-tädin ja Katrin piti tulla meille päivälliselle tarkastuspäivänä, oli lähettänyt "Kultaisesta lampaasta" noutamaan täytetyn hanhen ja pari pulloa hyvää Elsassin viiniä. Hän oli ihan varma siitä, että minut heti paikalla hyljättäisiin. Kuinka suuresti hän hämmästyikään, kun näki meidät kolmisin palaavan sellaisessa epätoivossa.