Sitte ukko Gulden vaikeni ja istahti pöydän ääreen vakavan näköisenä.
"Syökäämme nyt", hän sanoi hetken vaiettuaan, "kello lyö kahtatoista.
Istukaa, Kreetta-muori ja Katri".
He istuivat, ja me söimme. Minä ajattelin herra Guldenin sanoja, jotka tuntuivat minusta tosilta. Kreetta-täti puri huuliaan ja katsahti silloin tällöin minuun nähdäksensä, mitä minä ajattelin. Vihdoin sanoi hän:
"Mitäpä välitän sellaisesta isänmaasta, josta viedään sotaan perheen-isät, kun ensin on viety nuoret miehet. Jos minä olisin Juusen sijassa, lähtisin karkuun heti."
"Kuulkaahan Kreetta-täti", vastasin minä, "te tiedätte, etten mistään pidä enemmän kuin rauhasta ja levosta; mutta en tahdo kuitenkaan kodittomain tavoin paeta vieraisiin maihin. Mutta minä aion tehdä niinkuin Katri tahtoo: jos hän sanoo, että minun on mentävä Sveitsiin, niin minä menen."
Silloin sanoi Katri aivan hiljaa, pää painuksissa, ettei hänen kyyneleitänsä huomattaisi:
"En tahdo, että sinua sanottaisiin karkuriksi."
"Hyvä, siis teen niinkuin muutkin", sanoin minä. "Koska Pfalzburgin ja Dagsbergin pojat menevät sotaan, menen minäkin".
Herra Gulden ei tehnyt mitään muistutuksia sitä vastaan.
"Kullakin olkoon vapautensa", hän sanoi, "mutta minua ilahuttaa, että
Juuse ajattelee niinkuin minäkin."