Kotvasen kuluttua tuli torille useita upseereja, majuri Gêmeau ja joitakuita toisia, jotka myöhemmin tulin tuntemaan. Nauraen puristivat he kapteenin kättä, silmäilivät meitä tarkasti ja sitte seurasi iltahuuto. Senjälkeen jaettiin meille eväsleipä ja majoituslippu kullekin. Meille ilmoitettiin, että seuraavana aamuna kello kahdeksan oli saavuttava huutoon, jolloin aseet jaettaisiin. Sitte komennettiin: "Oikeaan ja vasempaan mars!" ja me näimme upseereitten astelevan vasemmalla kädellä olevaan suureen kahvilaan.
Mutta me, minnekä joutuisimme me majoituslippuinemme näin suuressa kaupungissa — varsinkin italialaiset, jotka eivät osanneet sanaakaan saksaa eivätkä ranskaa?
Heti juolahti mieleeni mennä tervehtimään vaatekatoksen alla istuvaa myöjätärtä. Hän oli vanha, pyöreä, pulleaposkinen elsassilainen ja kun kysyin, missä Kapusiininkatu oli, vastasi hän:
"Mitäs annat neuvostani?"
Minun täytyi ostaa pikarillinen konjakkia; sitte hän sanoi:
"Ihan tuossa vastapäätä, kun käännyt kulmasta oikeaan, tulet
Kapusiininkadulle. Hyvää yötä sotamies."
Hän naurahti.
Pitkän Fürstin ja Sepeteuksen majoitusliput osoittivat myös Kapusiininkadulle; lähdimme ontuen laahustamaan ja olimme tyytyväisiä, että saimme kulkea yhdessä oudon kaupungin katuja.
Fürst löysi ensiksi majapaikkansa, mutta se oli jo suljettu ja silläaikaa kun hän kolkutti portille, löysin minäkin yömajani, jonka kaksi akkunaa valaisten loistivat vasemmalla. Aukaistuani portin, tulin pimeään käytävään, jossa vasta paistetun leivän hyvä haju tuoksahti vastaani ja vesi herahti kielelleni. Sepeteus meni edemmä. Huusin käytävään:
"Eikö täällä ole ketään?"