Sitte kehotti hän minua istumaan lieden ääreen ja kysäsi:
"Pakoittaako jalkojanne?"
"Kyllä, kolme päivää niitä jo on särkenyt."
"Vetäkää saappaat jalastanne ja astukaa näihin tohveleihin. Tulen heti takaisin."
Mennessään asetti hän kynttilän pöydälle. Riisuin yltäni repun ja saappaat; jaloissani oli rakkoja ja minä ajattelin: "Voi Jumala, kuinka paljon sentään täytyy kärsiä. Parempi olisi kuolla."
Samoin olin ajatellut satoja kertoja matkan varrella; mutta täällä, loimuavan lieden ääressä tunsin itseni niin väsyneeksi ja onnettomaksi, että Katrista, Kreetta-tädistä, herra Guldenista ja kaikista niistä huolimatta, jotka olisivat suoneet minulle paljasta hyvää, olisin tahtonut nukahtaa ikuisesti: Niin, olin liian onneton!
Istuissani siinä näitä ajatellen, aukesi ovi ja pitkä, roteva ja harmaantunut mies astui sisään. Se oli toinen niistä, joiden olin nähnyt työskentelevän alhaalla. Paidan hän oli pukenut ylleen ja kädessä oli hänellä pullo ja kaksi lasia.
"Hyvää iltaa", hän sanoi katsellen minua vakavasti.
Nyökkäsin. Heti hänen jäljessään tuli eukko kantaen puusoikkoa, jonka hän laski lattialle tuolin viereen.
"Peskää jalkanne", sanoi hän, "se virkistää teitä"