Eivätkä he milloinkaan erehtyneet ja siitä tein sen johtopäätöksen, että ne, jotka ovat vaateliaita ja tyytymättömiä toisten luona, kärsivät puutetta kotonaan.
Minä puolestani olin kovasti tyytyväinen kaikkeen ja toivoin herkuttelun kestävän koko sodan ajan. Kahden Saint Dié'sta tulleen rekryytin kanssa olin joutunut kylän majataloon, josta melkein kaikki hevoset oli otettu meidän ratsuväellemme. Siitä isäntä ei ollut liioin hyvillään, mutta hän ei sanonut sanaakaan, istui vain aamusta iltaan uunin nurkassa poltellen piippuaan. Hänen vaimonsa oli pitkä ja roteva ja hänen molemmat tyttärensä olivat oikeita kaunottaria. He pelkäsivät meitä ja kätkeytyivät näkyvistämme, kun tulimme kotiin harjoituksista tai vartioimisvuoroltamme.
Neljännen päivän iltana, juuri kun olimme lopettaneet syöntimme, tuli majataloon seitsemän aikaan vanha, harmaahapsinen ja arvokkaan näköinen herra. Tervehdittyään meitä sanoi hän saksaksi isännälle:
"He ovat varmaan uusia rekryyttejä?"
"Ovat, herra Senger", sanoi toinen, "heistä emme koskaan pääse. Jos voisin myrkyttää heidät kaikki, tapahtuisi se tuossa tuokiossa."
Tyynesti käännyin heidän puoleensa sanoen:
"Minäkin ymmärrän saksaa — älkää toki noin puhuko."
Kuultuaan sanani, säikähti majatalon isäntä niin, että pudotti piippunsa.
"Olette hyvin varomaton puheissanne, herra Kalkreuth" sanoi vanhus. "Ajatelkaapa, miten teidän olisi voinut käydä, jos joku toinen kuin tuo nuorukainen olisi sattunut kuulemaan."
"Se on vaan sellainen puhetapa", vastasi paksu mies, "Kun meiltä otetaan kaikki, kun meitä ryöstetään vuosikausia, ei lopuksi tiedä, mitä sanoo, antaa vaan kielen käydä."