"Tänään on meidän vuoromme puhua vapaudesta ja isänmaasta, siksipä luulen, että tämä sota tuottaa teille turmiota. Kaikki ajattelevaiset ihmiset, tavallisista ylioppilaista jumaluusopin provessoreihin, marssivat teitä vastaan. Teidän joukkojanne johtavat maailman etevimmät sotapäälliköt, meitä ikuinen oikeus. Luulette saksilaisten, baijerilaisten, badenilaisten ja hesseniläisten teitä kannattavan, mutta erehdytte. Vanhan Saksan lapset ymmärtävät kyllä, että olisi mitä suurin rikos ja häpeä kääntää aseensa omia veljiään vastaan. Sitokoot hallitsijat liittoja, niistä huolimatta vastustavat kansat teitä. He puolustavat vertaan, isänmaataan, kaikkea, mitä Jumala on käskenyt rakastamaan ja josta luopuminen olisi suuri rikos. Kaikkialla hyökätään päällenne. Jos mahdollista, tappavat itävaltalaisetkin teitä huolimatta siitä, että keisarinne on nainut Marie Louisen. Jo herätään tajuamaan, etteivät kuninkaitten harrastukset ole ainoat maailmassa ja ettei suurinkaan nero voi luonnon järjestystä järkyttää."
Vakavalla äänellä puhui pastori tähän tapaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaan ajattelin: "Sanat ovat sanoja ja kiväärinlaukaukset kiväärinlaukauksia. Jos joudumme tappeluun ylioppilaiden ja jumaluusopin provessorien kanssa, ei meillä hätää. Ja mitä noihin toisiin tulee, on sotakuri estävä hesseniläisiä, baijerilaisia ja saksilaisia muuttamasta menettelyään, niinkuin se pakottaa meitä ranskalaisia taisteluun, vaikka useimmat meistä ovat siihen haluttomia. Eikö sotamies tottele korpraalia, korpraali kersanttia ja niin ylöspäin aina marsalkkaan saakka, joka noudattaa kuninkaan tahtoa? Kyllä kuulee, ettei mainittu pastori milloinkaan ole tehnyt sotapalvelusta, sillä muuten hän tietäisi, ettei aatteilla siellä ole mitään merkitystä, vaan että komento on kaikkena kaikessa. Mutta minä en vastusta häntä sanallakaan, sillä silloin ei majatalon isäntä tarjoisi minulle viiniä aterian jälkeen. Ajatelkoot mitä tahansa, minun hartain toivoni on, että joutuisimme kahakkaan jumaluusoppineiden kanssa."
Äkkiä maaliskuun kahdennenkymmenennen seitsemännen päivän aamuna saimme lähtökäskyn. Pataljoonan piti majoittua ensin Lauterbachiin, seuraavana päivänä Neukircheniin, ja tästä lähtien yhä vaan marssimme. Jollemme tottuneet kantamaan sota-asuamme, ei ainakaan harjoituksen puute ollut siihen syynä, sillä me kuljimme mahdottomia matkoja. Minä olin jo aikoja sitte lakannut hikoamasta, vaikka laukussani oli viisikymmentä patroonaa, selässäni reppu ja kivääri olalla, enkä varmasti voi sanoa, onnuinko.
Emme olleet ainoat, jotka olimme liikkeessä. Joka taholla näki marssivia rykmenttejä, ratsuväkiosastoja, pitkiä kanuunajonoja ja luotikuormia. Kaikki suuntasivat kulkunsa Erfurtia kohti, kuten rajun rankkasateen jälkeen tuhannet pikku puroset joka suunnilta virtaavat jokeen.
Kersanttimme pakinoivat keskenään: "Jo lähestytään … pian ollaan kuumassa ottelussa!", ja me ajattelimme: "Sitä parempi. Noiden kurjien preussiläisten ja venäläisten tähden on meidät pakoitettu sotaan. Jos olisivat pysyneet alallaan, olisimme vielä Ranskassa."
Se ajatus meitä katkeroitti.
Muuten tapaa joka paikassa ihmisiä, joiden mielestä sota ja taistelu on ihaninta maailmassa. Klipfel ja Sepeteus eivät puhuneet muusta kuin preussiläisten nylkemisestä ja ollakseni yhtä rohkea kuin toisetkin, sanoin minäkin, että se vasta hupaista olisi.
Kahdeksantena päivänä huhtikuuta saapui pataljoona Erfurtin rikkaaseen ja lujasti linnoitettuun kaupunkiin. En milloinkaan unohda, että marssiessamme torilla kasarmin edustalla, ojensi aliupseeri, jonka hallussa posti oli, komppaniamme kersantille suuren pinkan kirjeitä, joista yksi oli minulle. Heti tunsin Katrin käsialan ja se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että polveni rupesivat vapisemaan.
Sepeteus otti kiväärini sanoen:
"Tulehan joutuin!"