Hän oli yhtä innostunut kuin minäkin kuulemaan Pfalzburgin uutisia.
Panin kirjeen taskuuni ja kaikki kotipuolen toverit, jotka halusivat tietää sen sisällön, seurasivat minua. Vasta kun olin tullut suureen makuusaliin, istuutunut sänkyni laidalle ja pannut kiväärini pois, otin kirjeen esiin. Kaikki toiset seisoivat etukumarassa takanani. Kyyneleitä valui poskipäitäni alas, sillä Katri sanoi rukoilevansa minun puolestani.
Sen kuultuaan toverit sanoivat: "Olemme vakuutetut siitä, että meidänkin puolestamme rukoillaan."
Joku ajatteli tietysti äitiään, toinen sisariaan, kolmas morsiantaan.
Loppuun oli herra Gulden kirjoittanut, että kaupungissa oli kaikki hyvin, kehotti minua rohkaisemaan mieltäni ja sanoi, että tämäkin surkeus kerran päättyisi. Ennen muita käski hän minua tervehtimään tovereita ja sanomaan heille, että heitä muistettiin ja että vanhemmat valittivat, kun eivät olleet kuulleet heistä sanaakaan.
Kirje oli meille kaikille suureksi lohdutukseksi.
Ja kun ajattelin, että nyt oli kahdeksas päivä huhtikuuta, ja että ottelut pian alkaisivat, pidin viestiä viimeisenä tervehdyksenä syntymämaasta ainakin toisille meistä. Useimmat eivät enää kuulisi vanhemmistaan, ystävistään ja niistä, jotka rakastivat heitä täällä maan päällä.
XII.
Kaikki tämä oli, kuten kersantti Pinto sanoi, juhlan valmistusta, sillä pian alkaisi tanssi.
Me olimme vahdissa linnoituksessa ja korkeilta valleilta näimme koko seudun kuhisevan joukkoja, joista toiset asustivat lakeudella, toiset olivat majoitetut kyliin.