Ja kaikki yhtyivät huutamaan: "Eläköön keisari!" Tori kajahteli miesten huudoista.
Sitte ratsasti kenraali pois eversti Zapfelin keralla.
Samana yönä vapauttivat hesseniläiset meidät vahdista ja me lähdimme Erfurtista kymmenennen husaarirykmentin ja badenilaisen jääkärirykmentin kanssa. Aamulla kuuden tai seitsemän tienoissa seisoimme Weimarin edustalla ja aamuaurinko valaisi sen puutarhoja, kirkkoja ja taloja ja oikealla olevaa vanhaa linnaa.
Täällä saimme levähtää ja husaarit menivät kaupunkiin vakoilemaan. Yhdeksän aikana aamiaista syödessämme kuulimme yhtäkkiä laukauksia jonkun matkan päässä. Husaarimme olivat kaduilla sattuneet yhteen preussiläisten kanssa. Heti alkoi kahakka. He tappelivat ja ampuivat pistooleilla toisiaan. Mutta se tapahtui niin kaukana meistä, ettemme nähneet mitään koko ilosta.
Tunnin kuluttua tulivat husaarit takaisin. Kaksi heistä oli kaatunut.
Niin alkoi sota.
Viivyimme siellä viisi päivää, jona aikana kolmas joukkokunta riensi edelleen. Kun kuuluimme etuväkeen, täytyi meidänkin kiiruhtaa Sulzaa ja Warthauta kohti. Silloin huomasimme vihollisen. Ne olivat kasakoita, jotka vetäytyivät takaisin pysytellen pyssynkantamaa etäämpänä, ja mitä enemmän he peräytyivät, sitä rohkeammaksi tulimme me.
Minua suututti, kun kuulin Sepeteuksen kerskuvan: "Eivätkö he ollenkaan pysähdykään?"
Ajattelin: "Voimmeko parempaa toivoa kuin että he pakenisivat?
Silloinhan olemme voittaneet vahinkoa kärsimättä."
Mutta vihdoin he pysähtyivät erään leveän ja syvän joen toisella rannalla. Me näimme osan heistä väijyvän meitä, hyökätäkseen kimppuumme, jos olisimme olleet niin tyhmiä, että yrittäisimme joen yli.
Oli huhtikuun kahdeskymmenesyhdeksäs päivä. Alkoi hämärtää, eikä ihanampaa iltaruskoa voi mielessään kuvitella. Joen toisella rannalla aukeni rajaton tasanko, jossa punainen taivas taustana ratsumiesten nähtiin liikkuvan edestakaisin välkkyvine miekkoineen. Kersantti Pinto huomasi heidät heti venäläisiksi jääkäreiksi ja kasakoiksi. Hän tunsi joenkin, sanoen sen olevan Saalen.