Lähestyimme joen rantaa mikäli mahdollista ampuaksemme ratsumiehiä, jotka peräytyivät yhä edemmä ja häipyivät iltaruskoon. Sytytimme leirivalkeita pitkin jokirantaa ja asetimme vahteja. Vasemmalla oli suuri kylä. Osa lähti sinne ostamaan lihaa, sillä keisarin saavuttua oli käsketty rehellisesti maksamaan kaikki.
Myöhempään illalla, valmistaessamme illallista saapui divisionan toinen rykmentti. Hekin sytyttivät leiritulensa pitkin jokirantaa ja suuremmoista oli nähdä tulipilarien väräjävän vedessä.
Ei kukaan halunnut nukkua. Sepeteus, Klipfel, Fürst ja minä lyöttäysimme yhteen ja katsahtaen toisiimme alotimme:
"Huomenna paukkuu, jos mielimme joen yli. Ei ainoakaan tovereistamme Pfalzburgissa, jotka nyt istuvat olutta juoden 'Villissä', aavista, että me istumme täällä joen rannalla syöden lehmänlihaa, että meidän täytyy maata paljaalla maalla ja siten hankkia vanhuuden varaksi luuvaloa, puhumattakaan miekaniskuista ja kiväärinlaukauksista, joiden suloisuutta ehkä saamme pikemmin maistaa kuin aavistammekaan."
"Sepä vasta elämää onkin", virkkoi Klipfel. "En välitä höyhenpatjoista. Palttua annan sellaiselle elämälle, jossa päivä on toisensa kaltainen. Että tuntisi elävänsä, täytyy toisena päivänä kärsiä puutetta, toisena nauttia yltäkylläisyydestä. Kas sellainen vaihtelu miellyttää. Ja mitä laukauksiin, miekaniskuihin ja painetinpistoihin tulee, annamme, Jumala paratkoon, samalla mitalla takaisin."
"Niin kyllä", jatkoi Sepeteus piippuaan sytytellen, "ja minä puolestani toivon, etten anna kiväärini ennen levähtää, kuin olen maksanut kaikki saamani selkäsaunat".
Siinä loikoilimme pakinoiden pari kolme tuntia. Sepeteus oli kietonut nutun ympärilleen ja nukkui maaten jalat tuleen päin, kun vahti noin kahdensadan askeleen päässä huusi:
"Wer da?" (Kuka siellä?)
"Ranska!"
"Mikä rykmentti?"