"Entä me, mitä meidän on tehtävä?" kysyi Klipfel.

"Mitäkö", vastasi kersantti, "meitä on täällä 12-15,000 miestä vanhan Souhamin komennettavina, eikä hän vielä milloinkaan ole väistänyt tuumaakaan. Meidän tulee yksinkertaisesti seistä paikallamme kuin naulitut, yksi kuutta tai seitsemää vastassa, kunnes keisarille ilmoitetaan, että hän tietää palata ja lähettää apua. Kas tuolla lähtevät jo käskyläisupseerit ratsastaen sanaa saattamaan."

Se olikin totta. Viisi tai kuusi upseeria ratsasti heidän takanaan Lützenin kentällä Leipzigiä kohti. Myrskytuulen tavoin he kiitivät ja syvimmästä sydämestäni nousi rukous Herran puoleen, että Hän antaisi heidän päästä ajoissa perille ja lähettäisi koko armeijan avuksemme, sillä kauhea on kuoleman pelko, enkä pahimmalle vihamiehellenikään soisi silloista sieluntuskaani.

Kersantti Pinto jatkoi:

"Rekryytit, teitä potkii onni. Jos joku teistä säilyy hengissä, voi hän syystä kehua olleensa tulisimmassa tuiskinnassa. Katsokaahan vaan noita sinisiä liikkuvia rivejä kiväärit olalla tuolla pitkin Floss-Grabenin rantoja. Jokaisessa rivissä on rykmentti ja sellaisia rivejä on kolmekymmentä, yhteensä siis kuusikymmentätuhatta preussiläistä, lukuunottamatta noita ratsuväkijoukkoja, jotka ovat skvadroneja. Ja heistä vasemmalle lähellä Rippachia näette jotain muuta liikkuvaa ja auringossa välkkyvää. Ne ovat Venäjän keisarillisen kaartin ratsu- ja rintavarusväkeä. Ensi kerran näin heidät Austerlizin luona, jossa saivat aimolailla selkäänsä. Heitäkin on vähintäin 18 à 20,000 miestä. Miekkain paljous takanaan on kasakoita. Tunnin kuluttua saamme ilon katsella silmästä silmään 100,000 itsepintaista venäläistä ja preussiläistä. Siitäpä tulee ottelu, jossa ansaitsee kunniamerkin ja jollei siellä, niin ei sitte missään."

"Niinkö luulette, kersantti", sanoi Sepeteus, jonka aivoista ei lie milloinkaan lähtenyt kahta selvää ajatusta ja joka jo kuvitteli pitelevänsä käsissään kunniamerkkiä, ja hänen älyttömät silmänsä kimmelsivät onnea aavistaen.

"Niin", kersantti vastasi, "sillä kun nyt käydään vihollisen kimppuun ja käsikahakassa sattuu näkemään everstin, kanuunan, lipun, lyhyesti jotain silmäänpistävää, niin tulee mennä suoraan sitä kohti välittämättä painetinpistoksista, miekaniskuista, pyssynperäsurvauksista, käy vaan kynsin kiinni — ja joka sitte sellaisesta ahjosta onnellisesti pelastuu, hänelle ehdotetaan kunniamerkkiä."

Kersantin näitä kertoessa muistui mieleeni Felsenburgin tuomari, joka oli saanut kunniamerkin siitä, että oli ajanut kukitetuissa vaunuissa Marie Louisea vastaan, samalla kun koko kylä oli laulanut vanhoja kansanlauluja ja minun mielestäni olisi ollut hänen laillaan paljoa helpompi ansaita kunniamerkki kuin kersantti Pinton esittämällä tavalla.

En ehtinyt pitempiin mietteisiin, sillä joka taholla rämistettiin riviin ja jokainen riensi komppaniansa kiväärivarastolle ottamaan omaansa. Upseerit komensivat meidät taisteluasentoon, kanuuneja tuotiin täyttä laukkaa kylästä, ne asetettiin kummun kukkulalle niin, että korkein harjanne suojasi meitä. Ampumavaravaunut saapuivat myöskin.

Etäämpänä, Rhanan, Kayan ja Vähä-Gorschenin kylässä syntyi myös liikettä, mutta me olimme ensimmäiset, joiden tuli kestää vihollisjoukkojen päällekarkaukset.