Vihollinen oli pysähtynyt kahden kanuunankantomatkan päähän ja sen ratsumiehiä vilisi sadottain vakoilemassa kumpua. Kun näin preussiläisjoukkojen paljouden, joita oli Floss-Grabenin molemmat rannat mustanaan ja joiden ensi rivit muodostuivat kolonniksi, ajattelin:
"Juuse, tällä kertaa on kaikki hukassa, loppu käsissä! Ei apua mistään. Ainoa, mitä voit tehdä on kostaa, puolustautua ja olla säälimätön. Puolustaudu! Puolustaudu!"
Juuri kun näin mietiskelin, ratsasti kenraali Chemineau eturintaman eteen huutaen meille: "Sulkekaa rivit!"
Kaikki upseerit edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla komensivat samoin. Muodostettiin neljä neliötä, neljä pataljoonaa kussakin. Tällä kertaa jouduin keskelle ja olin siitä hyvilläni, sillä luonnollisesti ajattelin, että preussiläiset, jotka hyökkäsivät kolmessa kolonnassa ensiksi ahdistaisivat eturintamaa. Mutta tuskin oli tuo ajatus juolahtanut mieleeni, kun tuiskuna tupruten sinkoili kuulia neliöön. Ja preussiläisten vasemmalla kukkulalla olevat kanuunat alkoivat samalla jyristä kahta vertaa kauheammin kuin Weissenfelsin luona. Siitä ei tullut loppua! Kummulla oli heillä kolmekymmentä suurta kanuunaa, niin että hyvin ymmärtää, millaisia aukkoja ne aikaansaivat. Kuulat vinkuivat milloin ilmassa, milloin riveissämme tai hirveällä jyminällä syöpyivät maahan uurtaen siihen syviä vakoja.
Meidänkin kanuunoillamme ammuttiin niin, ettemme kuulleet puoliakaan toisten jyskeestä ja vihellyksistä, mutta siitä ei apua ja kiusallisinta oli kuulla upseereimme tuon tuostakin huutavan:
"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!"
Olimme tukehtua sankkaan savuun, vaikk'emme vielä olleet ampuneetkaan. Ajattelin: "Jos meidän täytyy seistä tässä vielä neljännestunti, surmataan meidät viimeiseen mieheen, emmekä voi puolustautua", ja se olisi ollut minusta kovan kovaa. Samassa ryntäsi nousevan tulvan kohinalla kukkulain välistä preussiläisten kolonneja. Heti ammuimme kolmelta taholta, ensin laukasi eturintama ja sitte molemmat kyljet vinoon oikealle ja vasemmalle. Herra ties, montako preussiläistä jäi notkoon. Mutta kaatuneitten toverit eivät hellittäneet. Raivoissaan he ryntäsivät rinnettä ylös ulvoen kuin sudet: "Isänmaa! Isänmaa!" ja sadan askeleen päästä laukaisi koko pataljoona yht'aikaa meitä vasten naamaa.
Sitte tuli painetinpistosten ja pyssynperäniskujen vuoro, sillä he olivat päättäneet hajoittaa meidät ja raivosivat hurjasti. En milloinkaan unohda sitä preussiläistä pataljoonaa, joka pistimillään ahdisti toista kylkeämme. Rivissä pysytellen pidimme puoliamme, kunnes kaksi kanuunaa, jotka olivat viidenkymmenen askeleen päässä takanamme, pyyhkäsi heidät pois tieltämme.
Sen jälkeen ei toisia enää haluttanut tunkeutua rintamaimme väliin.
He peräytyivät kummun taa, ja juuri kun me latasimme pyssyjämme, tuhotaksemme heidät kokonaan, alkoi heidän kanuunansa taas soida ja samalla kuulimme kumeaa jyminää oikealta. Sieltä saapui ratsuväkeä, joka tömisten riensi hyväkseen käyttämään kanuunainsa synnyttämiä aukkoja. Minä en nähnyt vähääkään koko päällekarkauksesta, sillä se tapahtui divisionan toisessa päässä, mutta kuulat kaatoivat meitä tusinoittain.