Rumpujen pärinällä antoivat neliömme merkin vihollisen lähestymisestä. Kuulimme heidän surisevan kuin kärpästen raju-ilmassa ja alhaalla laaksossa huusivat preussiläiset kuorossa: "Isänmaa! Isänmaa!"
Kun meidän kiivetessämme mäen rinnettä heidän koko pataljoonansa ampui yht'aikaa, jouduimme sankkaan savuun ja kun tuulikin oli vastainen, emme nähneet eteemme. Siitä huolimatta ammuimme. Neljännestunnin emme kuulleet emmekä nähneet toisiamme. Silloin yht'äkkiä olivat preussiläiset husaarit keskellä neliötämme. En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta siinä he olivat ja he huiskivat oikeaan ja vasempaan tappaakseen meidät armotta. Me pistimme heitä paineteilla ja huusimme, he ampuivat meitä pistooleilla; lyhyesti, se oli kamalaa. Muutamat meistä, kuten Sepeteus, kersantti Pinto, noin kaksikymmentä muuta komppanian miestä ja minä pysyttelimme yhdessä. En milloinkaan unhota niitä kalpeita kasvoja pitkine viiksineen, pienine, lujasti leuan alle sidottuine lakkineen ja hirnuvia, pystyyn karkaavia hevosia, joita ruumiskasat ja läjittäin makaavat haavoittuneet säikyttelivät. En milloinkaan unohda, kuinka huusimme hädissämme, toiset saksaksi ja toiset ranskaksi. He haukkuivat meitä sioiksi ja kersantti Pinto vanhus huusi alinomaa: "pitäkää puolianne pojat, pitäkää puolianne."
Minulla ei ole aavistustakaan, miten pääsimme siitä, umpimähkään harhailimme sinne tänne sankassa savussa, kuperruimme kiväärinlaukauksiin ja miekansivalluksiin. Muuta en muista kuin että Sepeteus yhtämittaa hoki minulle: "Joudu! Joudu!" ja että me kaikki yhdessä, kersantti Pinto ja seitsemän tai kahdeksan muuta saman komppanian miestä vihdoin pääsimme viettävälle kentälle neliön taakse, joka yhä pysyi lujana.
Olimme verisiä kuin teurastajat.
"Ladatkaa", käski kersantti.
Ladatessani näin painettini päässä verta ja hiuksia, josta päättäen olin raivoissani iskenyt aimo lailla.
Kotvan kuluttua Pinto vanhus huusi:
"Rykmentti on hajalla, ne kirotut preussiläiset ovat tappaneet toiset puolet, mutta me löydämme kait heidät myöhemmin. Nyt meidän tulee estää vihollista pääsemästä kylään. Ruoduttain vasempaan, eteenpäin mars!"
Menimme pieniä portaita alas, jotka johtivat erääseen Vähä-Gorschenin puutarhaan, tunkeusimme taloon, jonka puutarhan puoleisen portin kersantti Pinto pönkitti suurella keittiön ovella, ja osoittaen kadulle johtavaa ovea hän lausui: "Tuosta tulemme peräytymään!"
Senjälkeen menimme ensimmäiseen kerrokseen, jotensakin suureen kulmahuoneeseen, jonka kaksi akkunaa antoi kylään ja toiset kaksi kukkulalle päin, joka oli kokonaan savun peitossa ja jossa yhä kiväärit salamoiden paukkuivat ja kanuunat jyrähtelivät. Huoneen perällä oli syvennys ja sängyn vieressä kehto. Taistelun alkaessa oli talon asukas nähtävästi paennut, mutta puoleksi kätkeytyneenä sänkyverhojen taakse makasi pitkä ja valkeahäntäinen, pystykorvainen ja suippokuonoinen koira ja katseli meitä ihmeissään. Tämän kaiken muistan vielä kuin unennäössä.