Tällaista menoa kesti kotvan aikaa ja me sanoimme toisillemme rivissä: "Tämäpä luonnistaa! Tämäpä luonnistaa! Me pääsemme eteenpäin." Mutta kun uusia preussiläisiä joukkoja joutui otteluun, täytyi meidän toistamiseen peräytyä ja valitettavasti vielä niin kiiruusti, että monet meistä pakenivat juoksujalassa Kayaan saakka. Mainittu kylä sijaitsee mäenrinteellä ja on viimeinen tultaessa Lützenin tielle. Talot ovat siellä kahdessa pitkässä rivissä, joita toisistaan erottavat pienet puutarhat, tallit ja mehiläiskekorivit. Jos vihollinen pakottaisi meidät tiehemme Kayasta, olisi armeijamme jaettu kahtia.
Juostessani muistui mieleeni herra Guldenin sanat: "Jos liittolaiset onnettomuudeksi voittaisivat meidät, ryntäävät he maahamme kostamaan heille tekemäämme kymmenvuotista vääryyttä." Mielestäni olimme jo hävinneet tässäkin tappelussa, sillä itse marsalkka Ney'kin nelisti ratsullaan keskelle erästä neliötä ja päästäkseen käsikahakasta kantoivat sotamiehet pois haavoittuneita upseereita paineteistaan sommittelemillaan paareilla. Sanalla sanoen asema oli arveluttava.
Aitojen yli loikaten syöksyin Kayaan ja tunkeusin pensaikkojen läpi, joita kasvaa kaikkialla puutarhain aitoina. Juuri kun minun piti kääntyä erään vajan kulmassa, näin kukkulalla vastassani noin viisikymmentä upseeria ratsuillaan. Etäämpänä heidän takanansa tuli ratsuväkijoukkoja nelistäen täyttä vauhtia Leipzigistä päin. Katselin kukkulalla olijoita tarkemmin ja tunsin keisarin, joka oli toisten edessä. Valkean ratsunsa selässä hän istui kuin nojatuolissa ja vaaleaa taivasta vastaan erotin hänet hyvin selvästi. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, kaukoputkellaan vaan katseli, kuinka alhaalla laaksossa tapeltiin.
Tämä näky ilahutti minua siihen määrin, että kaikin voimin aloin huutaa: "Eläköön keisari!" Yhdellä hyppäyksellä pääsin kahden talon välisolasta Kayan pääkujalle. Olin ensimmäisiä ja siellä täällä näin vielä vilahdukselta kylän asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kiiruusti ryömivät alas kellareihinsa.
Monet ihmiset, joille olen kertonut tästä, ovat moittineet minua siitä, että juoksin niin joutuin, mutta silloin olen vastannut, että kun Michel Ney pakeni, oli kait Juuse Berthan lupa tehdä samoin.
Klipfel, Sepeteus, kersantti Pinto ja kaikki toisetkin tuntemani komppaniatoverit, olivat vielä taipaleella. Kuulin sellaista jyrinää, ettei kukaan voi sitä kuvitella. Mahdottomat savupilvet kohosivat korkeuteen, kattotiiliä romahteli kaduille ja kanuunainkuulat luhistivat rakennusten seiniä ja murskasivat lautoja hirveällä rätinällä.
Joka taholta, penkkien ja puutarhainaitojen yli syöksyi meidän miehiämme kylään kääntyen vähän väliä ampumaan. Heitä oli monen monesta rykmentistä, avopäin, univormut repaleina, verisinä ja raivon ilme kasvoilla ja kun nyt monien vuosien kuluttua muistelen sitä, olivat he kaikki vielä lapsia, viisitoista- ja kaksikymmenvuotisia, ei ainoallakaan ollut vielä viiksiä. Mutta rohkeus on synnynnäinen ranskalaisissa.
Ja kun preussiläiset — joita johtivat vanhat upseerit huutaen: "Eteenpäin! Eteenpäin" — ryntäsivät kuin suuri susilauma melkein toinen toisensa niskassa päästäkseen pikemmin perille, lyöttäydyimme me yhteen ja meitä oli kaikkiaan tuskin paria kolmeakymmentä miestä vihollista vastassa suuren ladon nurkalla. Vastapäätä meitä oli puutarha, jossa oli kaksi mehiläiskekoa ja jokunen suuri kukkiva kirsikkapuu, jotka vieläkin hengessäni näen aivan selvästi, ja kun preussiläiset aikoivat kiivetä erään pienen, viettävällä rinteellä olevan muurin yli, ammuimme tuimasti heitä.
En tiedä, montako ryntääjistä kaatui joka kerta, kun niitä kapusi muurille, mutta aina heitä oli vaan uusia. Sadottain kuulia vinkui korvissamme ja litistyi kiviä vastaan. Kalkkirappaus lohkeili suurina kappaleina ja suuria olkitukkoja riippui katolta. Ladon ovi oli luotien lävistämä kuin seula, mutta me pidimme yhä puoliamme rakennuksen takana. Sitä mukaa kuin saimme pyssymme ladatuiksi, juoksimme rakennuksen nurkalle ampumaan ja nipin näpin tähtäsimme ja laukaisimme, kun jo kiiruhdimme takaisin. Ja kuitenkin oli jo noin viisi tai kuusi meikäläistä kaatunut nurkalla, mutta raivoissamme emme sitä huomanneetkaan.
Kun olin kymmenettä kertaa nurkalla ja parhaillaan tähtäsin laukaistakseni, putosi pyssy kädestäni. Kumarruin ottaakseni sen ylös, mutta silloinpa kaaduinkin vatsalleni. Minua oli ammuttu vasempaan hartiaan. Lämminnä valui veri rintani yli. Yritin nousta, mutta jaksoin vaan senverran kohoutua, että pääsin muuria vastaan istumaan. Silloin huomasin veren virtaavan reisilleni, ja vasta nyt tulin ajatelleeksi, että voisin kuolla tälle paikalle, ja kauhu valtasi minut.