Toverit ampuivat yht'mittaa pääni yli ja preussiläiset antoivat samalla mitalla takaisin.
Ajatellessani, että toinen kuula voisi pian tehdä lopun elämästäni, tartuin oikealla kädelläni muurin kulmaan laahustaakseni pois, mutta silloinpa vierähdinkin ojaan, jota myöten vesi kadulta virtasi puutarhaan. Vasen käsivarteni oli raskas kuin lyijy ja koko maailma pyöri silmissäni. Alati kuulin vaan ampumista, mutta se eteni ja eteni kuin unessa. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti.
Kun jälleen avasin silmäni, oli melkein pimeä. Preussiläiset riensivät juoksumarssissa kujalla. Heitä oli jo kylän täydeltä ja minua vastapäätä olevassa puutarhassa näin vanhan, harmaahapsisen kenraalin paljain päin korkean, ruskean ratsun selässä. Jylisevällä äänellä käski hän tuoda kanuunoita paikalle ja muutamia upseereita! nelisti viemään hänen käskyään edelleen. Hänen vieressään pienellä muurilla, jota ei paljon näkynyt kaatuneitten alta, seisoi lääkäri pannen hänen käsivarttaan siteisiin. Toisella puolella muuria istui myös ratsun selässä hoikka, nuori venäläinen upseeri vihreätöyhtöinen lakki päässä.
Yhdellä silmäyksellä näin kaikki: vanhan, suurinenäisen, leveäotsaisen ja vilkassilmäisen kenraalin, ankara ilme kasvoilla ja toiset hänen ympärillään; lääkärin, pienen, kaljupäisen herrasmiehen, jolla oli silmälasit nenällään, ja alhaalla laaksossa noin viiden kuuden sadan askeleen etäisyydessä meidän miehiämme, jotka taas kokoontuivat yhteen. Tämän kaiken näen vieläkin selvästi, kuin olisi se tapahtunut tänään.
Oli lakattu ampumasta, mutta Vähä-Gorschenin ja Kayan väliltä kuului kamalaa huutoa. Jotain tuntui tulevan kovasti jyristen, kuului hevosten hirnuntaa, kirouksia ja ruoskanläimäyksiä. Tietämättäni miksi, ryömin ojasta ja istuuduin jälleen muurin nojaan. Samaan aikaan kääntyi kylään kaksi kuustoistaleiviskäistä kanuunaa, joita kumpaakin oli kuusi hevosta vetämässä. Ratsastavat tykkimiehet ruoskivat hevosia voimansa takaa, ja pyörät ruhjoivat haavoittuneita ja kuolleita niin, että luut ruskivat. Selkääni karmi, sillä nyt tiesin, mistä nuo kamalat vaikerrukset syntyivät.
"Tännepäin", huusi vanhus saksaksi. "Viekää noiden molempain talojen väliin, kaivon viereen."
Molemmat kanuunat suunnattiin heti paikalle ja nelistäen tuotiin ampumavaravaunuja. Vanhus ratsasti esiin ja katseli vasen käsi siteessä. Sitte ratsasti hän takaisin ja sanoi käskevästi upseerille:
"Sano keisari Aleksanterille, että olen Kayassa. Voitto on meidän, jos minulle lähetetään lisäväkeä. Mutta nyt ei ole aika tuumailla, nyt on toimittava! Saamme valmistua vastaanottamaan raivoisaa hyökkäystä. Tunnen, että Napoleon lähestyy. Puolen tunnin kuluttua on hän kaartineen niskassamme. Pidän hänet aisoissa, maksoi mitä maksoi, mutta taivasten tähden, nyt ei auta hetkeäkään hukata, ja voitto on meidän."
Nuori mies nelisti Vähä-Gorscheniin päin ja samassa kuulin jonkun vieressäni lausuvan: "Tuo ukko on Blücher. Sitä veitikkaa — olisipa minulla nyt pyssyni!"
Käännyttyäni, näin vanhan luisevan kersantin, jonka poskiin oli syöpynyt syviä uurteita; hän istui nojaten ladon oveen, käsivarret tukenaan. Luoti oli lävistänyt hänen ristiluunsa. Keltaisilla silmillään hän vilkuili preussiläiseen kenraaliin, hänen käyrä nenänsä, johon jo kuolema oli lyönyt leimansa, kaareutui kuin kotkan nokka tuuheitten viiksien yläpuolelle. Hän oli peljättävän ja rajun näköinen.