Luulen hänen säälineen nuoruuttani ja sentähden lohduttavan minua, mutta minusta tuntui kuin rintani olisi ollut mäsänä ja se teki minut toivottomaksi.
Kersantti ei puhunut sen enempää, mutta silloin tällöin nosti hän vaivoin päätänsä nähdäkseen, lähenivätkö neliömme. Hän kiroili partaansa ja mutisi vaipuessaan vihdoin maahan toinen olka oven aukossa:
"Loppuni lähenee! Mutta onpa välini suora tuon pitkän pirun kanssa tuolla."
Hän tuijotti puutarhanmuurille, jossa saksalainen krenatööri makasi selällään vatsa painetin lävistämänä.
Kello läheni kuutta. Vihollinen oli vallannut kaikki talot, puutarhat, pääkadun ja kujat. Ruumistani puistatti ja olin lyyhistynyt läjään pää polvien nojassa. Silloin heräsin taas kanuunainjyrinään. Molemmilla puutarhassa olevilla ja monella taampana ja ylempänä kylässä olevalla kanuunalla ammuttiin pääkadun yli ja tiheitä preussiläis- ja venäläisriviä tunkeili kokoon, samalla kun kaikista akkunoista ammuttiin. Mutta tämä oli vähäistä verrattuna ranskalaisten tuliin vastaisella kummulla. Alhaalla laaksossa tuli nuori kaarti tiheissä neliöissä aika vauhtia eteenpäin ja everstit ja kenraalit hevostensa seljässä paljastetuin miekoin keskellä välkkyviä painetteja. Kaikki oli verhoutunut harmaaseen savuun ja vähä väliä välähtelivät tulet kahdeksastakymmenestä kanuunasta, jotka keisari oli koonnut yhteen tykistöön turvatakseen eteenpäinkulkuamme. Nämä kahdeksankymmentä kanuunaa jylisivät mahdottomasti ja pitkästä välimatkasta huolimatta huojui vanha hökkeli, johon nojasin, perustuksiaan myöten. Etäämpänä pääkadulla kaatoivat kanuunainkuulat rivittäin venäläisiä ja preussiläisiä, niinkuin viikate ruohoa. Nyt oli heidän vuoronsa sulkea rivit.
Takanani kuulin vihollisen tykistön vastaavan laukauksiin ja minä ajattelin: "Voi Jumalani, jospa ranskalaiset nyt voittaisivat, että heidän haavoittuneet sotilaansa korjattaisiin, sillä preussiläiset ja kasakat ajattelevat etupäässä omia miehiään ja jättävät meidät oman onnemme nojaan."
En enää pitänyt lukua kersantista. Silmiäni pois kääntämättä katselin preussiläisiä tykkijunkkareita, jotka latasivat, tähtäsivät ja ampuivat ja ihastuen kuulin kaukaa valtavasti huudettavan: "Eläköön keisari!" jotka huudot lähenivät lähenemistään. Tykkijunkkarit edessämme työskentelivät uutterasti kuin orjat. Silloin yhtäkkiä sinkosi heidän väliinsä kolme neljä kanuunankuulaa, murskasivat pyörän ja hautasivat sen syvälle multaan.
Yksi kanuuna vioittui ja kaatui kumoon, kaksi tykkijunkkaria kuoli ja kaksi haavoittui. Silloin tunsin käden puristavan käsivarttani. Käännyin ja näin vanhan, puolikuolleen kersantin, joka tuijotti minuun hurjasti nauraen. Hökkelimme katto oli maahan romahtamassa ja muuri huojui, mutta me emme sitä huomanneet. Me näimme vaan vihollisen häviön ja kauheassa melskeessä emme kuulleet muuta kuin sotilaittemme eläköönhuudot, jotka lähenemistään lähenivät.
Yht'äkkiä mutisi kersantti kalman kalpeana:
"Kas, tuolla hän tulee!"