Hän ojentui eteenpäin polvillaan ja nojasi toista kättään maahan ja toinen käsi ylhäällä hän huusi kuuluvalla äänellä:
"Eläköön keisari!"
Sitte hän kaatui vatsalleen, eikä liikahtanut enää.
Minäkin kurkkasin eteenpäin ja näinkin Napoleonin tyynenä ja kylmäverisenä ratsastavan keskellä tulituisketta lakki syvään painettuna, harmaa nuttu auki ja leveä punainen tähtinauha vaikeitten liivien päällä vinossa rinnan yli, ja näytti kuin kiväärein valoheijastus olisi hänestä säteillyt. Kaikki väistyivät hänen tieltään. Preussiläiset tykkijunkkarit jättivät kanuunansa huolimatta siitä, että upseerit huutaen kutsuivat heitä takaisin.
Tällaiset olivat näkyni ja ne painuivat kuin tulikirjoitus sieluni syvyyteen, mutta siitä hetkestä pitäen en muista enää mitään koko tappelusta, sillä rajattomasti iloitessani voitostamme, menin tainnoksiin ja niin makasin siinä kuin kuollut toisten kuolleitten joukossa.
XIV.
Heräsin yöllä. Ympärilläni oli hiljaista ja äänetöntä. Pilviä ajelehti taivaalla ja kuu katseli autiota kylää, kumoonkaatuneita kanuunoita ja ruumiskasoja, kaikkia samalla lempeydellä, kuin se maailman alusta alkaen on katsellut vuolaan virran vettä, virkoavaa nurmen nukkaa ja putoavia lehtiä syksyllä… Ikuisuuteen verrattuina eivät ihmiset ole mitään. Kuolevaiset käsittävät sen paremmin kuin toiset.
En voinut liikkua ja minulla oli hirvittävät tuskat. Ainoastaan oikeata kättäni saatoin vielä liikuttaa. Minun onnistui kuitenkin kohottaa hiukan ruumistani käsivarteni avulla ja niin pitkälle kujaa kuin silmäni kantoi, näin ruumiita kasoittain. Kuu valoi kalpeata hohdettaan heidän kasvoilleen, jotka olivat lumivalkeat. Toisten suut ammottivat auki, toisilla oli taas silmät selkoselällään, toiset makasivat kasvoillaan sotalaukku selässä ja käsi lujasti puristettuna kiväärin ympäri. Se oli näky sellainen, että hampaani kalisivat kauhusta.
Yritin huutaa, mutta se kuului heikosti kuin pienen lapsen itku ja epätoivoissani luhistuin taas maahan. Mutta heikkoon huutooni syvässä äänettömyydessä vastattiin joka taholta yhä laajenevissa piireissä. Kaikki haavoittuneet luulivat, että nyt tultaisiin heitä auttamaan ja ne, jotka vielä voivat valittaa, anoivat apua. Valitushuudot kestivät muutaman minuutin, sitte ne taas vaikenivat ja minä kuulin vaan läheisyydessäni, pensasaidan takana hevosen huohottavan. Se yritti nousta. Näin sen kurottavan päätään ja pitkää kaulaansa; sitte se retkahti takaisin.
Ponnistuksesta aukesi taas haavani ja minä tunsin veren vuotavan kainalossani. Silloin suljin silmäni kuolemaan ja kaikki tapahtumat aikaisimman lapsuuteni ajoilta: köyhä koti kylässä, jossa äiti-parkani kantoi minua käsivarrellaan ja tuuditteli minua uneen, pieni kamari, vanha huoneensyvennys, Pommer koira, joka leikitteli kanssani ja kaatoi minut kumoon lattialla, isä, joka iltaisin niin iloisena, kirves olalla palasi kotiin ja vahvoilla, kovilla käsillään nosti minut korkealle ja suuteli minua — kaikki tapahtumat kulkivat sieluni silmäin ohi kuin unessa!