Ajattelin: "Voi äiti parka — isä raukka! Jospa olisitte tienneet, että teidän niin suurella rakkaudella ja huolella kasvattamanne poika tulisi näin kurjasti kuolemaan, yksinään hoidon puutteessa! Kuinkahan te silloin olisittekaan surreet, kuinka katkerasti vihanneet niitä, jotka saattoivat hänet tällaiseen tilaan! Voi, jospa olisitte täällä! Kunhan saisin teiltä edes pyytää anteeksi teille tuottamani surut!"
Tätä ajatellessani vuoti kyyneleitä pitkin poskiani, sydämeni paisui ja minä itkin kauan hiljaa itsekseni.
Sitte ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia ja se oli hirveätä, olin näkevinäni tapahtumat elävästi silmäini edessä: näin heidän hämmästyksensä ja kauhunsa, kun he kuulivat puhuttavan suuresta tappelusta, näin Kreetta-tädin juoksevan joka päivä tielle postia kysymään ja Katrin odottelevan ja hartaasti rukoilevan, herra Guldenin istuvan yksinään huoneessaan lukien sanomalehdistä, että kolmas osasto oli kärsinyt enemmän kuin toiset, käyskentelevän edes takaisin pää kumarassa ja istuvan vakavana myöhään yöhön työpöytänsä ääressä. Sieluni oli heidän luonaan, se odotteli Kreetta-tädin kanssa portilla, palasi murhemieliä kylään, näki Katrin tuskan.
Eräänä aamuna tuli postimies Roedig Quatre-Ventsiin kantaen pientä nahkalaukkua: Hän avasi salin oven ja ojensi suuren paperin Kreetta-tädille, joka säikähti ja hänen takanaan seisoi Katri kalman kalpeana. Minun kuolinilmoitukseni oli saapunut. Kuulin Katrin sydäntä vihlovat nyyhkytykset hänen maatessaan lattialla, kuulin Kreetta-tädin sadattelevan — maailmassa ei ollut enää oikeutta, olisi ollut kunniallisille ihmisille parempi, ett'eivät olisi syntyneetkään, koska Jumala heidät hylkäsi! Vanha, hyvä Gulden tuli heitä lohduttamaan, mutta sisään tultuaan rupesi hänkin nyyhkyttämään ja he itkivät kaikki sanomattomassa tuskassaan ja huokasivat:
"Voi Juuse-rukka! Juuse-rukka!"
Sydäntäni kirveli.
Ajattelin, että kolmeen- tai neljäänkymmeneen tuhanteen perheeseen Ranskassa, Venäjällä ja Saksassa saapuisi samanlaisia sanomia ja vielä kauheampaa oli ajatella, että niin monen onnettoman kaatuneen vanhemmat vielä olivat elossa. Se oli minusta hirveä maan rangaistus, tuntui, kuin koko maailma olisi yhtynyt sydäntäsärkevään valitushuutoon.
Nyt muistin Pfalzburgin vaimoparat, jotka rukoilivat kirkossa Venäjältä palaavien puolesta, ja kuinka hyvin ymmärsinkään nyt, mitä liikkui heidän sieluissaan. Ajattelin, että Katrikin pian menisi kirkkoon ja että hän minua muistellen rukoilisi vuosikausia. Niin, sitä minä ajattelin, sillä minä tiesin, että olimme rakastaneet toisiamme lapsesta saakka, ja ettei hän milloinkaan voisi minua unhottaa. Olin niin liikutettu, että kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani, mutta tuntui sentään niin hyvältä, kun voin rajattomasti luottaa häneen ja olla varmasti vakuutettu siitä, että hän säilyttäisi rakkautensa vanhuuden päiviin saakka, että hän aina näkisi minut silmäinsä edessä, eikä menisi naimisiin kenenkään muun kanssa.
Aamuyöstä rupesi satamaan. Ei kuulunut muuta kuin sateen yksitoikkoista rapinaa katoilla, puutarhassa ja kujilla. Ajattelin Jumalaa, joka aikain alusta on antanut jatkuvasti samain luonnontoimintain uudistua, ajattelin Häntä, jonka valta ja voima on rajaton, joka meille suuressa hyvyydessään antaa syntimme anteeksi, ja minä toivoin, että Hän antaisi minullekin anteeksi, kun jo täällä olin saanut näin paljon kärsiä.
Runsaasta sateesta täyttyi pieni oja partaitaan myöten. Silloin tällöin kuulin jonkun seinän kylässä luhistuvan kokoon tai katon romahtavan alas. Tappelun melskeestä säikähtäneet eläimet rauhoittuivat ja tulivat näkyviin päivän valjetessa. Vuohi määkyi läheisessä karsinassa. Suuri, tuuheahäntäinen paimenkoira luimi ohitse ja vilkuili kuolleisiin. Koiran nähtyään rupesi hevonen kiivaasti huohottamaan — se kait luuli koiraa sudeksi — ja silloin koira livisti tiehensä.