Kaikki nämä yksityiskohdat jäivät elävästi mieleeni, sillä kuolemaa odotellessa näkee ja kuulee kaikki. Silloin sanoo itselleen: "Katsele, — kuuntele, — sillä kohta et enää näe mitään, etkä kuule mitään".
Mutta hetki, jona olin kuulevinani ääniä etäältä, on sitäkin syvemmin syöpynyt mieleeni, enkä sitä unohda, vaikkapa eläisin satavuotiseksi. Oi, niin heräsin — niin kuuntelin, ponnistauduin koholle käsivarteni nojaan, huutaakseni: "Apua!" Oli vielä pilkkosen pimeä, taivaan rannalla vaan häämötti vaalea valojuova. Kaukana kentällä näin heikon tulen tuikkeen liikkuvan. Tuon tuostakin keskeytyi sen kulku ja silloin näin mustain haamujen joka taholla kumartuvan alas. Mutta oli muitakin kuin minä, jotka näkivät tuon tuikkeen, sillä pimeässä yössä kuulin kaikkialta huokauksia — valitushuutoja, niin heikkoja ääniä, että tuntui, kuin olisivat pienet lapset kutsuneet äitiään.
Jumalani, mitä onkaan elämä? Mikä sen tekee, että se ihmiselle on niin kallis?
Kurja henkemme, joka meille tuottaa niin paljon kyyneleitä ja kärsimyksiä, miksi pelkäämme sen menettämistä enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Mikähän meitä odottaakaan haudan tuolla puolella, koska sisimpämme värisee vähimmästäkin kuolon pelosta?
Ken sen tietää? Kaikki ihmiset läpi vuosisatain ovat puhuneet siitä, kaikki sitä ajattelevat, mutta kenkään ei kykene sitä ratkaisemaan.
Palavalla elonhalulla tuijotin tuohon tuleen, kuten hukkuva katselee rantaan … suonenvedon tapaisesti yritin nousta istumaan ja toivosta vavahteli sydämeni. Olisin huutanut, mutta en saanut ääntä huuliltani. Sateen rapinaan puissa ja katoilla sortuivat kaikki muut äänet, mutta siitä huolimatta ajattelin: "He kuulevat huutoni … he tulevat?" Olin näkevinäni lyhdyn lähenevän puutarhan käytävää myöten ja valkean suurenevan askel askeleelta. Mutta kun se kotvan aikaa oli harhaillut sinne tänne taistelutantereella, vaipui se hiljalleen notkoon ja katosi.
Silloin menin tainnoksiin.
XV.
Tointuessani olin suuren, pölkkyjen kannattaman vajan perällä. Joku antoi minulle viiniä ja vettä juoda ja ne maistuivat minusta hyvältä. Kun aukasin silmäni, näin vanhan, harmaaviiksisen sotamiehen, joka nosti päätäni ja kallisti pikaria huulilleni.
"No", virkkoi hän ystävällisesti, "voitteko paremmin nyt?"