En voinut olla hymyilemättä hänelle ajatellessani, että vielä olin elossa. Rintani ja vasen käsivarteni olivat huolellisesti sidotut; haavaa tosin poltti kuin tulessa, mutta siitä en välittänyt — sillä elinhän vielä!
Aluksi katselin suuria, ylhäällä olevia palkkeja, jotka olivat ristissä toistensa päällä ja tiilikattoa, josta päivä pilkoitti sisään monesta kohdasta. Kotvasen kuluttua käänsin päätäni ja ymmärsin olevani suuressa vajassa, jossa oluenpanijat säilyttivät tynnyreitään ja rattaitaan. Ympärilläni patjoilla ja oljilla lepäsi haavoittuneita pitkissä riveissä, ja keskellä vajaa, suuren keittiöpöydän ääressä, seisoi sotilaslääkäri kahden apulaisensa keralla, paidanhihat ylöskäärittyinä sahaten erään miehen säärtä. Haavoittunut valitteli. Heidän takanaan oli läjä käsivarsia ja sääriä, ja ymmärtänette, millaisen vaikutuksen se teki minuun.
Viisi, kuusi jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä antoi haavoittuneille juotavaa. Heillä oli ruukkuja ja pikareita.
Mutta syvimmän vaikutuksen teki minuun lääkäri, joka paitahihasillaan sahasi ja leikkeli mistään muusta välittämättä. Hänellä oli suuri nenä ja posket kuopallaan ja hän torui yhtämittaa apulaisiaan, jos eivät nämä kyllin nopeaan antaneet hänelle veitsiä, pihtejä ja siteitä tai eivät heti pesseet verta pois sienellä. Eikä siinä kuitenkaan vitkasteltu, sillä ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun he jo olivat sahanneet poikki kaksi säärtä.
Vajan edustalla olivat suuret vaunut täynnä olkia.
Vastikään oli pöydälle laskettu vähintään kuusi jalkaa pitkä venäläinen ratsumies, jonka kaulan kuula oli lävistänyt läheltä korvaa, ja juuri kuin lääkäri pyysi pieniä saksia auttaakseen häntä, meni toinen lyhyt, paksu ja rokonarpinen ratsuväenlääkäri vajan ohi. Hänellä oli salkku kainalossa ja hän jäi seisomaan eräitten vaunujen luo.
"Terve, Forel!" lausui hän iloisesti.
"Kas, tekö täällä, Duchêne?" vastasi lääkärimme kääntyen tulokkaaseen. "Montako haavoittunutta?"
"Noin seitsemäntoista- tai kahdeksantoistatuhatta."
"Tuhat tulimmaista, niinkö paljon. Miten voitte tänään?"