Sen on kauneus suurta ja verratonta
kuni talvisen taivaan tähtivyön;
sen on vauluhun viihtynyt murhetta monta,
tuhat tuskaa tummaa valvotun yön…
Se on syntynyt surujen hettehillä,
se on kasvanut kehdossa vaivojen,
sit' on kasteltu kuumilla kyynelillä,
ikikaipuulla kauniitten kaihojen.
Se on surusta luotu, vaan riemuks' suotu,
tulipatsaaksi korven ja erämaan;
se on pirttien piilosta saleihin tuotu,
se on saatettu loistoon ja kunniaan.
Tätä laulua, laulua isiemme, mik' on meidän ja jälkeemmekin jää, tätä laulua, laulua sydämemme, sitä tänään saanenhan ylistää!
Nukkuva kaupunki.
Nukkuva kaupunki! Kadut tyhjät ja autiot aivan. —
Ikkunaverhojen taaksi tahtoisin tirkistää hiukan, tahtoisin tietää ne ladut, joita käy unien haaksi…
Tiedänhän: huolen ja vaivan, kenties onnenkin niukan, tuulientupien harhat, elämä lahjaksi antaa. Riemuja harvoin, murhetta monta. Konsa ei puhdasta, koiruohotonta viiniä maljasta läiky. Pelkäänpä, ettei väiky puhdasta, kultaista mettä kukissa niissäkään, joita unenpuu öinen kantaa.
Oi, teitä angervoita!
Mutta tietäkää, että samoja unia isät näki ja isien-isät — mikä niitä muutteleisi, mikä niistä mitään veisi, mikäpä tois niihin lisät?