Tää kaikkein korkein on hetki ehtoon,
ei laula laine, ei liiku puu,
ja sydän viihtyy kuin lapsi kehtoon
ja huoli haikeinkin huojentuu…
Mut mieleen syttyy niin kumma kaipuu kuin tahtois kauas, ah kauas pois Sen sävel kiehtoo, se nousee, vaipuu, ja on kuin kaukaa se viestit tois…
Valmarinniemellä 1915.
Heinäkuu.
Käy yli vainioiden viikatteet, soi kovasinten kalke kaikkialle. Ja korret kätkee kirkkaan terän alle, vastikään juuri kukkaan puhjenneet.
Ah, häipyvän vain hetken eläneet, he hymyilevät vielä kuolemalle, mut auringolle, kedot kultaavalle, he teriltänsä suovat kyyneleet.
Ma soisin samoin täältä lähteväni, kun kerran ylläni nään viikatteen: vain auringolle kyynel silmissäni
ja hymy huulillani viimeiseen. — Oi ettei suru särkis sydäntäni ja etten riutuisi ma verkalleen!
Elokuu.
Jo täytelyyttään tähkät väräjää, jo ensimäinen tähtitaivas hohti. Nyt käymme taasen syksyä me kohti ja pitkäin iltain pitkää pimeää.